14.8.2013Teksti Janne VillaKuva Jani Laukkanen

Pelikenttä muuttui vaativaksi

k-33-2013-01-Kansi Juhani Laurinkari.jpg

Professori Juhani Laurinkari uskoo, että kirkkolaiva purjehtii vakaasti terveellä suhteellisuudentajulla. Hän unelmoi kirkosta, joka antaisi seurakuntalaisille reilusti enemmän vastuuta.

– Pitää uskaltaa myös taistella, Itä-Suomen yliopistolta vuoden tutkimusvapaalla oleva Juhani Laurinkari miettii.

Siihen on hiukan aihettakin. Nyt ollaan ensi kertaa kasvokkain sen kysymyksen kanssa, miksi jäsen kuuluu kirkkoon. Tätä Kuopion Puijon seurakunnan luottamushenkilö on pähkäillyt toistuvasti viimeksi kuluneina vuosina.

Keskiössä eivät enää ole kirkollisverojen maksaminen tai kirkon palvelut.

– Nyt mennään syvemmälle ja kysellään, mitä kirkko minulle merkitsee? Ymmärränkö sen kieltä? Pystynkö kuvaamaan, mihin uskon tai haluaisin uskoa.

Innovaatiot ensiaskelissa

Laurinkari toimii sosiaalipolitiikan professorina Itä-Suomen yliopistossa ja johtaa myös vammaistutkimuksen yksikköä.

Mies, joka kertoo Kuka on kukin -kirjassa yhdeksi harrastuksekseen laiskottelun, on elementissään päästessään pohtimaan kirkon tulevaisuutta.

– Kirkolla on suuri vastuu, kun se julistaa hyvää sanomaa. Sen kanta jää usein epäselväksi, tai jos sellainen esitetään, se vesittyy matkalla. Ilman suuntaviivoja, jotka kertovat jäsenille, että homma on hanskassa, ei kuitenkaan voi toimia.

Kriittiset kysymykset tulee sallia kirkossa ja tehdä vastakysymyksiä. Joskus Laurinkari on havainnut antautumisen henkeä ja käsien pesua.

Toisaalta pelikenttä on muuttunut entistä vaativammaksi eikä kannanilmaisuja niellä purematta.

– Ihmiset arvostelevat silloinkin, kun eivät tunne kirkkoa, jolloin porua nousee toisarvoisilta tuntuvista asioistakin.

Kirkon strategioilta Laurinkari odottaa innovaatiotasoltaan korkeatasoisempia.

– Tähän asti asiakirjat ovat olleet itsestään selvyyksien kirjaamista.

Välkkypojalla monta vaihtoehtoa

Aarne Martti Juhani Annan pojan äidille sanottiin, että on ihme, jos poika näkee kuusivuotispäivänsä. Vastasyntyneen keuhkot olivat niin heikossa jamassa, että hän vietti elämänsä ensimmäiset viikot sairaalahoidossa.

Ainokainen sijoitettiin äidin heikon terveyden vuoksi lastenkotiin Sipoon Nikkilään. Jonkin ajan kuluttua lastenkoti tuhoutui tulipalossa ja mielisairaanhoitajakoulun rehtori Inga-Lill Laurinkari otti poikavauvan hoitoonsa. Sittemmin tomera opettaja adoptoi pojan ja hän sai nimen Laurinkari.

Juhani asui 11-vuotiaaksi Suomen suurimman psykiatrisen sairaalan suljetun osaston vieressä. Oppikouluun välkky teini meni Porvooseen ja sieltä Helsingin yliopistoon lukemaan teologiaa. Hän valmistui ennätysajassa, minkä vuoksi joutui odottamaan pappisvihkimystä tekemällä diakonia- ja nuorisotyötä.

– Diakoniatyö oli silmiä avaava korkeakoulu pääkaupungin varjoisalle puolelle.

Hänestä tuli Suomen nuorin pappi.

– Oma elämänkokemus ei ollut hääppöinen, kun jouduin siunaamaan neljä viisi vainajaa yhden viikonlopun aikana.

Täältä tullaan Eurooppa

Laurinkari haki 1970-luvun alussa virkavapautta seurakunnasta, mutta sitä ei myönnetty. Näin hän hakeutui valtiotieteellisen tiedekunnan opettajaksi ja tutkijaksi. Hän väitteli aikansa sosiaalipoliitikoista nuorimpana saksankielisellä väitöskirjalla kirkon päätöksenteosta. Väitös valotti maallikoiden vaatimattomia mahdollisuuksia vaikuttaa.

– Jos maallikoiden asiantuntemukseen tosissaan luotettaisiin, seurakuntiin luotaisiin vapaaehtoistyöpohjaisia tai osa-aikaisia tehtäviä, hän täräyttää tänään, 40 vuotta myöhemmin.

Kuopiolaistunut stadin kundi muutti 1980-luvun alussa vaimonsa Leenan ja esikoisensa Markuksen kanssa Keski-Eurooppaan.

Lyhyeksi kaavaillusta matkasta kehkeytyi 14 vuoden työrupeama, joka oli samalla itsensä koetukselle asettamista kansainvälisessä tutkijaympäristössä. Toinen väitöskirja tarkastettiin Wienissä.

Perhe kasvoi Saksan vuosina, kun Samuel, Mikael ja Benjamin syntyivät.

Tähän päivään mennessä Laurinkari on toiminut professorina sosiaalipolitiikan, sosiologian, liiketaloustieteen, hoitotieteen ja sosiaalifarmasian oppiaineissa ja ollut assistenttina uskontotieteessä ja folkloristiikassa.

– Kollegana hän on suorastaan hankala, uskomattoman pikkutarkka ja samalla boheemi. Hän inhoaa älyllistä epärehellisyyttä ja ulkokohtaista sitoutumista työhön, opiskeluajoista miehen tunteneet Terho Pursiainen ja Pauli Niemelä kuvasivat opettajan ja tutkijan 50-vuotisjuhlakirjassa.

Teologiaa on mahdollisuus harrastaa kotona, sillä aviopuoliso, laulupedagogi ja teologian maisteri Leena Laurinkari vihittiin keväällä papiksi Kuopiossa.

– Keskustelemme yhdessä Raamatun tulkinnasta, sosiaalieettisistä kysymyksistä tai käytännöllisen teologian kysymyksistä. Viime aikoina on puhuttu eleistä uskonnollisessa viestinnässä. Toivon, että Leena saa mahdollisuuden tehdä aihealueesta väitöskirjan.

Olenko jäykkä kirkkoruhtinas?

Palataan takaisin kirkon haasteisiin. Luottamushenkilön rooli on tuonut Laurinkarin näkemyksille kaikupohjaa. Opettajan pojalta muiden neuvominen sujuu melkein huomaamatta.

Eropiikkien myötä pelko seurakuntien taloudellisen perustan murtumisesta kasvaa.

– Jos jäädään tuijottamaan siihen, toiminnan kehittäminen kärsii.

Seurakunnan johtajia hän kehottaa tekemään itselleen kysymyksiä.

– Olenko paikalleen jähmettynyt kirkkoruhtinas, joka katsoo ylhäältä alas? Toiminko esimiehenä arvovallastani tiukasti kiinni pitäen vai kuuntelenko toista loppuun asti.

Silmiä avaavaa työntekijöille on yhteys seurakuntakeskusten ovien ulkopuolelle?

– Miten hyvin tunnen elämää siellä?

Myös seurakuntalaiset saavat kotiläksyjä.

– Annanko työntekijälle tukeni, vaikka näen tehtäviin valmistautumattomuutta? Lähdenkö mukaan, kun pyydetään, tai vaikka ei pyydetä. Tarjoanko asiantuntemustani vai jättäydynkö sivuun ja arvostelen jälkikäteen?

Rajoja vedettävä tarkkaan harkiten

Seurakuntien toimipisteitä sopisi Laurinkarin mielestä vähentää ja käyttää suunnitelmallisemmin ja eri vuorokauden aikoina. Miksi nuorten illan pitää päättyä kello 21?

– Lisää yhteyksiä, vähemmän leiriytymistä toimistoon.

Ihanteellista olisi, jos työntekijät asuisivat lähellä seurakuntalaisia. Näin yhteisö saisi kiinteyttä ja keskinäinen luottamus kasvaisi.

Tiukka rajojen vetäminen tosiuskovien ja muiden välille ei houkuttele seurakunta-aktiivia.

– Se ei sovi rakkauden ja anteeksiantamuksen yhteisön luonteeseen, vaikka osa jäsenistä kaipaa maailmasta erottautumista, omaa pesää ja sen turvallista lämpöä.

Teologina Laurinkari muistuttaa tunnustuksessa pysymisestä. Jos jotkut ryhmät tietoisesti vastustavat keskeisiä oppeja, niiden tulisi itse valita seurauksensa.

– Erottajan rooli on kirkolle äärimäisen epämielekäs.

Kirkollisiin toimituksiinkin hän panee näppinsä. Lisää musiikkia ja oheisohjelmaa ainutkertaisiin hetkiin.

– Mitä aidommin pappi hakeutuu ihmisten luo, sen todennäköisemmin hän saa mahdollisuuden toimia hengellisenä opastajana.

Omaan vakaumukseensa Laurinkari kertoo saaneensa kotoa körttiläisiä vaikutteita.

– Minulla on kehittymätön lapsenusko. Uskon siihen, että elämä menee niin kuin on tarkoitettu.

Kiire pelasti hektisen matkamiehen kerran täpärästi. Hän ei ehtinyt Estonia-laivaan, joka kuljetti kollegoja osuustoimintatutkijoiden kokoukseen. 27 heistä meni laivan mukana meren pohjaan.

– Täällä viivytään niin kauan kuin tehtävät ovat kesken.

 



Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä