18.12.2014Teksti Janne VillaKuva Jani Laukkanen

Saarnaajan sitkeä poika

Asser

Romaania Saarnaajan poika (Teos) saattaisi luonnehtia katkeransuloiseksi kasvukertomukseksi, ellei päähenkilö Naftan kesä jakautuisi niin jyrkästi kahtia: katkeraksi perhehelvetiksi ja suloiseksi nuoruuden huumaksi.

”Oi nuoruuden katteeton onni ja autuus! Miten sinä annat meille eväät lentää ikuisuuksien äärille, miten sinä pyyhit pois niin paljon turhaa elämästämme ja annat meille rauhan tehdä juuri niin kuin oikein on: rakastaa, rakastaa ja rakastaa. Vailla perspektiiviä, ilman luottoa tai luottorajaa. Ilman perintää”, Nafta herkistelee Asser Korhosen kirjassa.

1960-luvun lopun kokematon nuorukainen näyttää aralta ja viattomalta, mutta mieheksi kasvaminen kuumottaa jo sisällä. Helluntailaissaarnaajan poika on rakastunut ihanaiseen uskonsisareensa Liinaan.

Ihastuminen, kesätyöt, ystävyys ja matkahaaveet voisivat täyttää ilolla ja kepeydellä yhden loman, vaan valoisan kesän haurasta onnea varjostaa synkkä salaisuus.

Sodan henki
riehui remmikeitossa

Naftan isän elämä perustuu käskyihin, kasvatus kuritukseen. Saarnaaja ”siunaa” lapsiaan lähes päivittäin antamalla selkään.

Seurakunnan johtajan jälkikasvun tulisi käyttäytyä mallikelpoisesti, joten isä antaa piiskaa jo varmuuden vuoksikin.

Psykologisena selityksenä sairaan väkivaltaiseen käytökseen on sota.

”Sodan Jumalan armottomuus asui hänessä... Isä siunasi kuin mielenvikaan joutunut, rauhallisesti, kylmästi, mutta voimallisesti. Jokin pyhä sodan henki riehui hänen sisällään.”

Asser Korhonen, 61, on Naftan tavoin köyhän saarnaajaperheen poika Järvenpäästä.  Kirjailija korostaa kuitenkin, ettei fiktiivinen romaani kerro hänen perheestään. Yhtäläisyyksiä tositapahtumiin toki on.

– Meidän perheessämme lasten piekseminen oli vielä pahempaa kuin kirjassa. En yhdistänyt sitä tapaa niinkään uskontoon, enkä suhtautunut hakkaamiseen Jumalan rangaistuksena, vaikka ”perkeleet piti ajaa pois”.

– Perheemme ongelmat liittyivät ennen kaikkea edesmenneiden vanhempieni henkiseen tilaan.

”Remmikeitto”, joka nykyään johtaisi oitis huostaanottoon, loppui vasta kun lapset olivat niin isoja, että he nousivat vastarintaan.

– Asiasta ei koskaan puhuttu ulkopuolisille. Hakkaamisen synnyttämän häpeän ja sairaalloisen synnintunnon määrä oli armottoman suuri, aivan mielisairaalla tasolla. Minut saatiin pelkäämään kaikkea mahdollista, Korhonen kertoo.

Ei kirjailijan lapsuus läpeensä paha ja onneton ollut.

– Oli meillä oli isän kanssa myös ihan nastoja hetkiä. Faija oli hiljainen, sodankäynyt mies. Äidin kanssa oli vaikeampi tulla toimeen.

Lue koko juttu Sanasta 51-52!


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä