5.9.2013Teksti Janne VillaKuva Jaani Föhr

Taivaslaulu lestadiolaisesta nuorestaparista

K-36-2013-04-pauliina rauhala.JPG

– Lestadiolainen liike tarjosi kielen ja koko maailmanjärjestyksen, johon kasvoin sisään. Pikkutytöstä lähtien olen pyöritellyt kysymyksiä uskosta, naiseudesta, äitiydestä ja naisen voimavarojen rajallisuudesta, kertoo romaanillaan Taivaslaulu huiman debyytin tehnyt Pauliina Rauhala.

Runolliselta kieleltään tavattoman rikas ja lestadiolaisten maailman lukijan eteen kuin panoraamana avaava teos Taivaslaulu (Gummerus) on tämän vuoden kiinnostavimpia kirjatapauksia. Äidinkielenopettaja ja filosofian maisteri Pauliina Rauhala on poikkeuksellisen kypsä tulokas kirjalliselle kentällemme.

Kirja on yhdeltä kantiltaan sympaattisen nuorenparin, Viljan ja Aleksin, herkkä rakkaustarina, joka runollisuudessaan ja ylevyydessään lähestyy Laulujen laulun elämänvoimaa pursuavaa ja romanttista henkeä.

Perheeseen keskitytään ja panostetaan tosissaan, niin sanotut perusarvot ovat kohdallaan. Pariskunta joutuu kuitenkin muutaman lapsen saatuaan rankkaan selviytymistaisteluun, jossa punnitaan niin rakkauden kestävyys kuin uskon sisältökin.

Jo seurusteluvaiheessa he puhuivat luonnollisena asiana ajasta, jolloin pitkän pirtinpöydän alla olisi 70 varvasta. He halusivat suurperheen, lämpimän, huolehtivan ja turvallisen kodin.

Suunnitelmat eivät kuitenkaan mene ehkä putkeen, sillä Viljan fysiikka ja psyyke eivät välttämättä kestä suurta katrasta. Ehkäisykään ei ole silti sallittua, siitä kun seuraa helvetti, liikkeessä opetetaan.

”Olen rukoillut sairautta, joka säästäisi hengen mutta veisi kohdun. Kohdunpoisto on suomen kielen kaunein sana”, väsynyt ja masentunut äiti velloo tummissa vesissä.

Naisen oikeus oman kehon hallintaan

Vilja pohtii ankarasti naisen oikeutta omasta kehostaan päättämiseen ja ehkäisyyn, jota saarnaajamiehet kuvaavat likimain synneistä suurimmaksi.

”Minun tekee mieli heittää siionin laulujen lisävihkolla saarnamiestä, joka ylistää sukusolujen oikeutta elämään ja lohduttaa veljiään, ettei heidän tarvitse itseään syytellä missään tilanteessa, ei sairauden eikä kuolemankaan kohdatessa.”

Perinteisen lestadiolaisnaisen on pakko suostua suurperheelliseksi siinäkin tapauksessa, etteivät voimat riitä.

Kolmen pojan – 9-, 5- ja 2-vuotiaan – äitinä Pauliina Rauhala ei ole itse kulkenut kirjansa päähenkilön kaltaista tietä.

– Mutta totta kai olen kuullut tyttönä ja naisena ehkäisystä monia saarnoja, jotka ovat jääneet voimakkaasti elämään mielessäni. Ajatuksen tasolla tämä kysymys on täytynyt käydä läpi pohjamutia, helvetin syövereitä ja taivaan iloja myöten.

Romaani ei ole pamfletti, kirjailija korostaa.

– Olen kirjoittanut tavoitteellisen kaunokirjallisen teoksen. Minua kiusaa, jos se typistyy kannanottoihin, eikä siitä puhuta kaunokirjallisuutena, joka kuvaa fiktion keinoin yhtä elämänpiiriä ja maailmaa.

– Henkilökohtaisesti toki toivon, että perheillä olisi mahdollisuus arvioida itse jaksamisensa rajat. Ja että jokaisella olemassa olevalla lapsella olisi oikeus elää rakastavassa ja turvallisessa yhteydessä vanhempiinsa. En ole koskaan oivaltanut, miksi usko pitäisi liittää niin voimakkaasti naisen kehon hallintaan.

Pauliina Rauhala ei suinkaan ajattele, ettei naisia arvosteta miesjohtoisessa liikkeessä.

– Naista arvostetaan hyvin lämpimästi – siinä roolissa, joka hänelle on määritelty. Mutta on iso prosessi, jos nainen ottaa itse toisenlaisen roolin ja position kuin hänelle on liikkeessä annettu.

Rehellistä ja raikasta tuuletusta

Taivaslaulu sisältää poikkeuksellisen rohkeaa ja avointa vanhoillislestadiolaisuuden kuvausta. Joidenkin mielestä se on epäilemättä oman pesän likaamista, toisten mielestä raikasta tuuletusta, jota on totisesti tarvittukin.

Omaan henkilöhistorialliseen taustayhteisöön liittyvistä asioista kirjoittaminen oli hankala prosessi, Pauliina Rauhala myöntää.

– Olen aika kiltti, sovitteleva ja rakentava ihminen. Minulle on haastavaa sanoa ääneen asioita, joista joillekin tulee paha mieli. Joudun kohtaamaan myös heidän hämmentyneet tunteensa.

Erityisen rohkeaksi esikoiskirjailija ei itseään koe.

– Olen ihmisenä ennemminkin arka, mutta ehkä kirjoittaessa ulkoa päin tuleva kontrolli ei vaikuta samalla tavalla. Nykyään valitsen vapaammin itse sen, mistä puhun ja kirjoitan. Aiemmin ajattelin, että on asioita, joista ei voi puhua. Piilotin omia ajatuksiani.

– Rehellisyyden kaipuuni on sitä, etten enää halua elää ikään kuin verhon takana. Minulla oli tosi hyviä ystäviä nuoruudesta asti, mutta aina piti kulkea tuntosarvet pystyssä ja aistia, mitä voin puhua ja kenelle. Olen pitänyt paljon isoja asioita sisälläni ja ajatellut, että niin on pakko tehdä. Että se on ihmisen osa, Pauliina Rauhala tunnustaa.

Laitetaanko kaulaan kehys loppuiäksi

Omien sanojensa varominen ei koskenut vain lestadiolaispiirejä vaan myös maailman ihmisiä.

– Jouduin miettimään, miten paljon voin kertoa itsestäni ja ajatuksistani ilman että kaulaani laitetaan kehys, josta en pääse koskaan eroon. Se riski oli sekä oman yhteisön sisä- että ulkopuolella.

Kuinka vapauduit kehystetyksi tulemisen pelosta?

– Minulla on oma vakaa pieni maailmani, ystävät ja perhe ympärillä. Olen saanut elämässäni niin paljon hyvää, ystävyyttä ja ehdollistamatonta rakkautta, että koen olevani turvassa. Minun ei tarvitse pelätä olemattomia asioita. Tai pelätä koko ajan sitä, että teen tai ajattelen jotakin väärin.

– En enää ajattele niin paljon sitä, mitä muut ajattelevat minusta. Isommassa seurassa ja vuorovaikutuksessa ihmisten kanssa olen silti yhä temperamentiltani hiljainen tarkkailija, ennemminkin rauhallinen ja vetäytyvä kuin räiskyvä.

Onko sinua ärsyttänyt olla tarkkailijan roolissa, kun sisälläsi on selvästi valtavasti sanottavaa?

– Jään helposti hiirulaiseksi seurassa, muttei se mitenkään ärsytä, sillä maailmaan mahtuu monenlaisia ihmisiä. Vuorovaikutuksessa olen hidas ja ujo. Ehkä minun tehokkain kanavani ilmaista itseäni on kynä ja paperi eikä suora esitys.

Ulkopuolisuus on kirjailijan voimavara

Uskonnollisen kokemusmaailmansa kautta Pauliina Rauhalan on ollut helppo samaistua nykykirjallisuudessa keskeiseen ulkopuolisuuden teemaan.

– Olen löytänyt vastakaikua vierauden ja sivullisuuden kokemusten kuvauksista, vaikka oman kokemukseni lähtökohta onkin uskonnollinen: en ole ”maailmasta” ja on asioita, joissa toimin toisin kuin muut.

– Kirjoittamisessa koen ulkopuolisuuden voimavarana. Erilaisten maailmojen välissä eläminen ja sivusta tarkkailu on lahja. En kuitenkaan enää näe välttämättä yksinäisen kulkijan roolissa romantiikkaa, kuten nuorena lukiessani Herman Hesseä, Pauliina sanoo ja siteeraa naurahtaen saksalaista kirjailijamestaria:

”Yksin, sumussa kuljen! Yksin on jokainen pensas ja puu, toinen ei tunne toista, sumuun sulkeutuu.”

– Nuorena pidin tätä runoa fantastisena, mutta aika synkkähän se on. Vaikka minulla on ollut lapsesta lähtien ihmisiä, joiden kanssa on ollut mahdollista jakaa syvimpiä ajatuksia, koin itseni vähän tällaiseksi outsideriksi.

Perheen ja ystävien myötä Pauliina tavoittelee tätä nykyä yhteyttä ihmisiin, aitoa välittämistä, jakamista ja vuoropuhelua, joiden arvo nousee hänelle yhä suuremmaksi iän myötä.

Yksissä kansissa kauneus ja kipupisteet

Esikoiskirjailija kertoo ujostelleensa pitkään tekstinsä uskonnollisia aineksia, mutta kustannustoimittaja rohkaisi kirjoittamaan aiheesta vapaasti.

– Oli ihanaa, että sain kuvata myös liikkeessä ilmenevän rakkauden, lohdun ja kaipuun – ja ne kaikki kauniit virret. Minulle oli henkisesti merkittävä kokemus kirjoittaa monenlaisista kokemuksista yhtä aikaa. Valo paistaa samaan aikaan monesta suunnasta, jolloin erilaiset varjotkin näkyvät.

Rauhala on saanut liikuttavaa palautetta varsinkin ihmisiltä, jotka kokevat olevansa lestadiolaisyhteisön ja maailman rajalla tai hengellisen lapsuudenkotinsa ulkopuolella. Kirja on ollut heidän mielestään eheyttävä ja lohduttava. Se auttaa ymmärtämään omaa identiteettiä ja taustaa.

– Romaanista löytyvät liikkeen kipupisteet mutta myös kauneuden hetket ja kokemukset. Liikkeen sisältä katsottuna myöskään maailma ei ole mikään yksioikoisen houkutteleva onnela. Jos omaa identiteettiä rakentaa uudestaan, ei ole yksinkertaista vastata, mihin suuntaan sitten lähtisi.

– Minulle esimerkiksi liikkeen laulukulttuuri – virret, laulut ja yhteislaulu – sisältää erittäin paljon kauniita kokemuksia ja muistoja. Ne ovat sitä kehtolaulua, jota minulle on laulettu lapsesta asti, ja äidinkieltä, jonka olen oppinut vauvasta asti.

 


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä