5.12.2013Teksti:Janne VillaKuva: Jani Laukkanen

Unohtakaa kirkolliset viholliskuvat

k-49-2013-04-kaisa raittila.jpg
-Olen luonteeltani syväkairaaja. Minua eivät kiinnosta laajat yleissilmäykset vaan tahdon katsoa tarksti kohti, Kaisa Raittila sanoo.

 – Vastustan pelon ja uhkakuvien määrittelemää maailmaa. Ei tämä elämä, yhteiskunta ja kirkko ole niin vaarallinen paikka kuin monet haluavat ne nähdä. Me voimme olla ihan turvallisesti. Hyvä voittaa kuitenkin, uskoo kirkollinen vaikuttaja, toimittaja ja kirjailija Kaisa Raittila.

Sanan kesätoimittajana 1970-luvulla debytoinut Kaisa Raittila kirjoittaa ensi vuonna Sanassa spiritualiteetista. Millainen on hänen oma hengellinen viitekehyksensä?

Kaisa kasvoi “lestadiolaisuudesta poispotkitun suurehkon teologiperheen kuopuksena”. Hän viittaa syntymävuotenaan 1960 tapahtuneeseen vanhoillislestadiolaisten hajaannukseen. Maallikkojohdon mielestä liiaksi kirkollistunut teologisiipi ajettiin liikkeestä ulos ja he muodostivat elämänsanalaisen suuntauksen.

– Lestadiolainen kulttuuri oli lapsena kotonamme vahva. Sen erityispiirteitä oli syntien anteeksiantamisen saarnaaminen. Elämässä ymmärrettiin olevan paljon sovinnon tekemisen tarvetta.

Tuliko sinusta taustasi takia hyvä sovinnonrakentaja?

– Pikemminkin se saattaa olla liiallista kiltteyttä, etten kestä ristiriitoja, Kaisa Raittila naurahtaa.

Kirkollisessa keskustelussa hän arvioi vahvuudekseen sovittelijana sen, että hän tuntee kristittyjä niin monista eri piireistä.

– Minun on mahdotonta nähdä sellaisia vihollisasetelmia, mitä nykyään tehdään. Uhkakuvien mukaan esimerkiksi kaikki körtit ovat tietynlaisia ja evankeliset tietynlaisia. Jokainen heistä on kuitenkin yksilö.

– On tietysti ihmisiä, jotka tykkäävät olla koko elämänsä yhdessä porukassa ja ajatella sen rajojen mukaisesti. Se sopii heidän psyykenrakenteeseensa. Mutta on surullista, jos samalla täytyy ghettoutua omiin poteroihin vihollisia vastaan.

 

Lue koko haastattelu Sanasta 49/2013


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä