23.10.2014Teksti Janne VillaKuva Jani Laukkanen

Vastustaa vaan ei hylkää

Salovaara

Ex-kansanedustaja, toimittaja Pertti Salovaara tunnustaa, ettei elämässä tunnu joskus olevan mitään järkeä.—Mietin jokaisen teon kohdalla, säteilenkö ympärilleni mitään plusmerkkistä ja taistelen miinusmerkkisiä pyrkimyksiäni vastaan. Se on alituista kovaa duunia, hän sanoo.

Toimittaja Pertti Salovaara joutui suosionsa huippuvuosina melkoiseen hullunmyllyyn. Vuodesta 1998 lähtien Suomen suosituin radioääni sai viitenä vuonna peräkkäin Telvis-palkinnon. Keikkaa pukkasi liiaksikin ja julkkista revittiin joka suuntaan.

Tunnettu radio- ja tv-persoona valittiin vuosina 2003 ja 2007 keskustan kansanedustajaksi.

– Jälkimmäinen vaalikampanja oli kova rypistys ja katkaisi kamelin selän. Pari viikkoa vaalien jälkeen käteni eivät nousseet tietokoneen näppäimistölle. Tuijotin puoli tuntia tyhjää näyttöä. Mikä hitto mua vaivaa? Siitä alkoi syöksykierre, hän kertoo.

Virassa tuli vastaan yhä enemmän tehtäviä, joista työnsä tosissaan ottanut kansanedustaja ei kyennyt suoriutumaan. Parin viikon sairasloman jälkeen tekemättömiä töitä oli edessä kahta kauheammin. Kolmen kuukauden sairasloma ei sekään auttanut asiaa.

– Kohta kahvinkeittokaan ei onnistunut. Siinä on ihan liikaa vaiheita. Pitää jaksaa ottaa pannu, laskea vettä, panna pannu pömpeliin, laittaa suodatinpussi, avata kahvipurkki… Tässä vaiheessa viimeistään totesin, ettei työstäkään tule mitään.

”Voe mahoton paikka sentään!”

Radiotoimittaja olisi toistanut takavuosina vastoinkäymisten edessä epäilemättä iskulauseensa: ”Voe mahoton paikka sentään!”

Mutta vanhan vääräleuan vitsit olivat harvinaisen vähissä, kun piilevänä alttiutena aina ollut masennus ”pullahti esiin” ja työuupumus iski.

Toinen kansanedustajakausi katkesi väistämättä kesken, vaikka työ oli tuntunut mahtavalta ja merkitykselliseltä.

– Ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin jättäytyä tosi pitkälle sairaslomalle, eikä parantuminen onnistunut yhden vaalikauden aikana. Homma ei pelitä vieläkään, Pertti Salovaara selvittää.

Ajoittain hän on kaivannut takaisin Arkadianmäelle.

– Kun katson politiikan uutisia, mietin joskus että mäntit, ei noin!

– Henkisesti tuntuu kuitenkin kuin selästä olisi mennyt välilevy. Miten pystyn duunaamaan yhtään mitään, kun varon kaikkea rasitusta? Pelkään koko ajan, milloin mieli napsahtaa uudelleen.

Missä mies menee nyt?

– Toissakesänä menin pohjamutien kautta, mutta nyt on ollut vuoden verran parempi kausi. Kesällä tein radiotöitä päivän viikossa. Hommia on tehtävä oman kantokyvyn mukaan. En uskalla kuormittaa itseäni liikaa. On oltava realisti siinä, mihin pystyy.

Pelkkä matkustaja liikkuvassa autossa

Vaikean depression päälle iskenyt avioero pisti mielen entistäkin pahemmin matalaksi ja sekaisin.

– Kun masennus oli pahimmillaan vuosina 2010 ja 2011, minulla oli sellainen olo, että istun kilpa-autossa kädet ylhäällä. Seuraan sivusta, miten saan välillä palkintoja ja välillä saan turpaan.

– Auto kulkee kahta ja puolta sataa, eikä minulla ei ole mitään sanomista siihen, mihin päin se menee. Avioerossakin koin olevani pelkkä matkustaja. Tapahtui asioita, joihin minulla ei ollut osaa eikä arpaa.

9- ja 13-vuotiaat tyttäret asuvat onneksi vain muutaman sadan metrin päässä, äitinsä luona. Uusi puolisokin on jo löytynyt.

– Naiset ovat yksilöitä. Ne säännöt, mitkä pätivät edellisvaimon kanssa, eivät päde enää. Kaikki kuviot ovat menneet uusiksi.

– Jos olen hetkenkään kuvitellut, että pystyn säätelemään elämääni, siitä luulosta on aina tullut luja lasku. Suuremmat voimat säätelevät elämää. Joku voi puhua sattumasta, joku johdatuksesta, Pertti Salovaara toteaa.

Hän julkaisi äskettäin runokirjan Vastustaa. Henkilökohtaisia kokemuksia peilaavassa kirjassa on runsaasti myös hengellistä pohdintaa siitä, mikä rooli Jumalalla on elämässä.

Lapsuuden lestadiolaisuus

Salovaaran isä, Siikajoen kanttori, oli vanhoillislestadiolainen. Äiti asui Raahessa. Pertti kävi usein isänsä kanssa kirkossa ja seuroissa.

– Lapsena vähän vieroksuin sitä kun seurapuhujat itkivät ja huusivat niin paljon. Synnintuntoon heränneen puhujan paatoksellinen puhe nousi ja nousi, kunnes parkumisen jälkeen tuli romahdus.

– Sitten saarnaaja kuivaili silmiään, joskus useita minuutteja. Sen jälkeen lähdettiin anteeksiannon ja sovituksen tielle. Yleisö nosti kätensä ja sai yksi kerrallaan syntinsä anteeksi. Minäkin olen pyytänyt seuroissa syntejäni anteeksi, Pertti Salovaara muistelee.

”Isä Jumalalla, taivaan ja maan luojalla, on niin paljon anteeksiannettavaa, niin valtavasti anteeksiannettavaa”, hän kirjoittaa.

Pertti kävi lestadiolaisten rippileirin Siikajoella. 60 nuoresta vain kaksi ei kuulunut kiinteästi liikkeeseen. Hän oli heistä toinen.

– Pappi haistoi, ettei suhteeni Rauhanyhdistykseen ollut niin tiivis kuin muilla lapsilla. Hän tuli monena iltana istumaan pimeään huoneeseen sänkyni viereen ja sanoi: ”Eikös se, Pertti, ole sinunkin aika ottaa vastaan Jeesuksen Kristuksen armolahja?”

– Minua pelotti ja hirvitti se homma, kun vanha pappi istui neljän sentin päässä. Leirin jälkeen sanoin, että eroan kirkosta kun täytän 18, ja niin tein.

Lapset veivät takaisin kirkkoon

Kirkkohäiden takia Pertti Salovaara palasi kirkon jäseneksi.

– Vasta lapset veivät minut oikeasti takaisin seurakuntaan. He ovat suuria ihmeitä, omia persoonia ja valmiita tyyppejä jo tullessaan. Mistä se elämä ja persoona on heille tullut? En ole keksinyt muuta selitystä kuin tämän kristillisen käsityksen.

Lempäälässä on vireä seurakuntaelämä, Salovaara kiittää. Lapsille on paljon hyvää toimintaa iltapäiväkerhoista ja perhejumalanpalveluksista lähtien.

Paikkakunnalla on paljon myös vanhoillislestadiolaisia. Jos Pertti vierastikin lapsuudessaan hurmoshenkistä menoa, Lempäälän vuosina herätysliikkeen edustajat ovat näyttäytyneet myönteisessä valossa.

– Liike on hyvin yhteisöllinen ja sosiaalinen. Lapsemme leikkivät lestadiolaisten kanssa ja ex-vaimoonikin on suhtauduttu hyvin, vaikka hän on näyttelijä, mitä työtä ei periaatteessa hyväksytä.

Lempäälä on rauhallinen paikka, muttei mikään lintukoto.

– Huumeita on tarjolla kokkelista lähtien. Maailman pahuuden koura on ottanut otteen kaikista paikoista, Salovaara hymähtää.

Piiska sivaltaa syntien sovittajaa

Lapsuudesta tuttu synnintunnon ja anteeksipyytämisen asetelma on tullut Pertille monesti mieleen masentuneena. Mies miettii silloin, saisiko hän psyykensä syvät virrat kääntymään hyvään suuntaan jonkinlaisella riitillä tai puhdistautumisella.

– Pahimmillaan uskostani paistaa näköalattomuus. Nöyrryn, pyydän ja rukoilen anteeksiantoa, mutta voiko sekään minua pelastaa? Pitääkö minun vielä sovittaa syntini omalla verelläni, Salovaara tuumii toisinaan aika armottomaan tyyliin ”tilivelvollisuuttaan”.

Hän on pettynyt tervehtymisensä hitauteen. Välillä vallan saa voimaton raivo: kun on tehnyt jotain kamalaa, pitääkö tosiaan odottaa anteeksiantamusta aina ylösnousemukseen asti?

”Vapahtajan piiska sivalsi, aine sekoittui aineeseen, lankesin polvilleni, voima pakeni sormista, kasautui hartioille. Synnit on sovitettava, verellä sovitettava, sovintoverellä”, Salovaara kirjoittaa.

Hän myöntää janoavansa anteeksiantoa kuin se runonsa eläin, jonka yli on ajettu tiellä yhä uudelleen. Joka kerta se on pyytänyt koko olemassaoloaan anteeksi, muttei ole saanut.

Mitään ei jäänyt kokematta

Eräänä syksyisenä aamuna ”Jumala katsoi ja totesi, hyvä. Näin ylläni avatut taivaat, pieni haikeus mielessäin. Niin hiljaa kohosin, niin hiljaa, ja nousin taivaita päin. Mitä jäi tekemättä? Ei mitään. Mitä jäi kokematta? Ei mitään”, Pertti Salovaara viimeistelee kirjansa runolla Taivaita päin.

Työelämässä mies kokee saaneensa kaiken sen, mitä on älynnyt pyytää ja enemmänkin. Ylöspäin ei ole paljon pyyntöjä.

– Olen matkustaja tässä elämän systeemissä, kilpa-autossa. Sellainen kaino ja vieno toive on, että Jumala ohjaisi autoani hyvin.

– Ei minulla ole enää mitään tavoitteita tai nälkää työhön. Jos saan elää läheisteni kanssa rauhassa niin, että aurinko pääsääntöisesti paistaa meille, niin mikä on ollessa.

Itsetuhoisista ajatuksista armoon

Tietoisuus kuolemasta saattaa ihmisen tuntemaan itsensä velalliseksi, Pertti Salovaara kokee.

”Pitäisi kätellä jokaista elämänsä varrella tapaamaansa ihmistä, pyytää anteeksi ja luvata, ettei mitään anteeksiannettavaa enää koskaan tapahdu.”

Itsetuhoiset ajatukset ovat ajoittain kuin musta kupu päässä.

– En näe eteen enkä taakse kuin pelkkää mustaa. Ei tunnu olevan mitään muuta sisäsiistiä tapaa päästä pois ahdistavasta tilanteesta kuin poistaa itsensä. Lasten olemassaolo estää onneksi tilannetta pääsemästä liian pahaksi.

Lasten kautta Pertti ymmärtää jotain myös armosta.

– Aina kun katson lapsia, ihmettelen mistä noin hienot, fiksut ja filmaattiset tyypit ovat pölähtäneet. Jostain ylhäältä nuo ihmiset on annettu.

Viime perjantaina Perttiä ja hänen nuorikkoaan siunattiin jälkikasvulla.

”Illalla pölähti maailmaan terve kaunis tyttölapsi. Hän ja äiti voivat tosi hyvin”, onnellinen isä kertoo hymynaamaisin hymiöin varustetussa tekstiviestissään.

Elämä jatkuu sittenkin.

 


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä