9.4.2014Teksti Janne VillaKuva Andreas Janett

Viikatemies häviää viimeisen nyrkkeilymatsin

– Olen mennyt elämässäni niin monen kovan töyssyn ja Grand Canyonin läpi, että näin nelikymppisenä on jo vähän perspektiiviä sanoa mitä ajattelen ja tahdon elämältä, toteaa radiotoimittaja ja tv-kuuluttaja Maria Jungner.

k-15-2014-04-maria jungner DSC8208.jpg
-Minun ei tarvitse olla millään muotoa täydellinen, vaan voin olla vapaasti ja iloisesti oma itseni kaikkine vajavuuksineni, sanoo Maria Jungner.

Tuohus valaisee mehiläisvahanpehmeällä liekillään hämärää kirkkoa ja kantajaansa.

Elävä tuli käsiensä välissä seisoo surumielinen ja hieman kalpea, kaunis nelikymppinen nainen.

Avioliitto, jonka media on dramatisoinut ”vuosisadan rakkaustarinaksi”, on tullut päätökseensä keväällä 2013. Maria Jungner tuntee itsensä arvottomaksi, niinpä hän ei ansaitse armoakaan.

Alkoholistiperheen lapsen vanha avuttomuus sekä syyllisyys vyöryvät päälle: kaikki paha on minun syytäni (vaikkei olekaan). Minun olisi pitänyt yrittää enemmän (vaikka kaikkeni yritin).

– Häpeä ja syyllisyys ovat pahimmillaan tuhoavia voimia, jotka voivat viedä masennukseen. Olen kulkenut mustissa laaksoissa. Edessä ei näkynyt valoa, Maria kertoo.

Masennus ja stressi vaikuttivat fyysisestikin. Selkä petti, seurauksena pitkä sairasloma.

– Kun kipu iskee ihmisen polvilleen, hän keskittyy vain hengittämään iltaan saakka. Kaikki menneet menetykset ja ahdistukset aktivoituvat.

Tatuoisin armon ihmisten sydämiin


Avioeron tunnelmissa Marialta meni melkein vuosi, ettei hän pystynyt menemään kirkkoon. Hänen oli mahdotonta hyväksyä itseään epäonnistumisen takia, joten ei kai Jumalakaan hyväksyisi häntä.

– Sana ”armo” pyöri päässäni, mutten löytänyt armoa itselleni. Viimein keräsin kaikki voimani, ripittäydyin ja puhuin papin kanssa puolitoista tuntia.

Synnintunnustuksen jälkeen salama ei iskenytkään Mariaa maahan.

– Vuosi sitten kirkossa luettiin kärsimysevankeliumeja. Niissä sanottiin selvästi, että armon saa suurinkin syntinen. Se sanoma ei enää pystynyt menemään kuin vesi hanhen selästä.

Jumalanpalveluksen aikana kirkossa polvistuttiin.

– Yhtäkkiä minusta tuli itkuna ulos valtava tunnekuohu. Koin, että kyllä rakkaus on läsnä sittenkin, se on myös minussa. Paha jäi jotenkin siihen paikkaan.

Armo ja rakkaus ovat omasta onnistumisesta riippumattomia asioita, jotka voi vain ottaa vastaan, Maria näkee nyt.

– Ei auta, vaikka ympärilläsi pyörisi kuoro, joka huutaa, että ansaitset armon, jos tunnet itsesi täysin arvottomaksi. On paljon ihmisiä, jotka kokevat asioiden korjaantumisen olevan liian myöhäistä.

– Armo on sitä, ettet ole koskaan voinut mokata kaikkea. Niin kauan kuin on elämää, on toivoa! Sen ajatuksen haluaisin tatuoida ihmisten sydämiin.


Lue koko haastattelu Sanan nettilehdestä



Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä