9.10.2014Freija Özcan

Ihmeellistä

 En ole koskaan nähnyt enkeliä. En tiedä, haluaisinko edes. Luulen että tähän maailmaan kuulumattoman olennon näkeminen olisi minusta pelottavaa. Raamatussakin enkelin ilmestys näyttää herättävän lähinnä kauhua päätellen siitä, että olennon ensimmäiset sanat ovat yleensä: "Älä pelkää!"

En ole koskaan nähnyt virallista ihmettäkään. Siis sellaista, että halvaantunut pystyy taas liikkumaan, sokea näkee tai umpikuuro kuulee. Muita ihmeitä olen kyllä elämässä havainnut. Se hetki, kun rakkaus syttyy, ystävyys syntyy, joku auttaa minua pulassa, umpikujasta avautuu yllättävä tie tai tämä lehti viikko toisensa jälkeen täyttyy jutuista, riittävät minulle aivan mainiosti käsittämättömäksi ihmeeksi.

Kerran minulle sattui kuitenkin hyvin ihmeellinen asia. Yleensä kuljin töihin autolla, mutta tällä kertaa nousin poikkeuksellisesti junaan. Pääteseisakkeellani junasta jäi minun lisäkseni vain pienikokoinen nainen. Hän käveli ensin lumista polkua edelläni, kunnes yhtäkkiä kääntyi ja tuli kysymään tietä. Tuijotin häntä epäuskoisena. Siinä seisoi aivan muualla päin maata asuva kummitätini, johon en ollut ollut vuosiin missään yhteyksissä. Yllättävä kohtaaminen johdatti meidät taas yhteen.

Enkelit suojelevat ja auttavat ihmisiä. Minua viehättää ajatella, että tuolla näkymättömissä ne parveilevat ohjaamassa ihmisten polkuja ja etenkin niiden risteyskohtia. Mikään ei ole sattumaa, kaikki on osa elämän suurta kudosta.

 


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä