8.3.2018Teksti: Kristiina Miettinen

Minussa rukoillaan

Ajattelen, että rukous on yksinkertaisempaa kuin luulemme. Yhdysvaltalainen kirjailija Anne Lamott kiteyttää rukouksen olemuksen kolmeen lyhyeen perusrukoukseen: auta, kiitos ja vau. Rukouksessa anomme apua ja voimia, protestoimme, sopertelemme kiitosta ja välillä lumoudumme jonkin kauniin edessä: vau. Tähän kaikkeen ei välttämättä tarvita montaa sanaa.

Toimittajana teen päivät töitä sanojen parissa. Niinä tuokioina, jolloin lähestyn Jumalaa, en jaksa enää muotoilla virkkeitä, juontaa ja selostaa. Stressaantuneina hetkinä rukoukseni on usein vain mahan pohjasta puristuva huokaus: ”Tässä ollaan, sinä näet ja tiedät.” Silloin tuntuu usein kummasti siltä kuin jokin minussa ottaisi yhteyttä johonkin itseni ulkopuoliseen tukiasemaan. Jostain virtaa energiaa ja rauhoitun.

Suosikkini hartauskirjallisuuden saralla on venäläinen klassikko Vaeltajan kertomukset. Se kertoo oppimattomasta ja köyhästä miehestä, joka kulkee halki Venäjänmaan etsimässä vastausta kysymykseen, miten rukoilla oikein. Monien vaiheiden jälkeen hän kohtaa vanhan erakkomunkin, joka johdattaa hänet salaisuuden äärelle: ”Ihmisen sisimmässä on salainen rukous, josta hän ei itsekään tiedä. Se vain panee rukoilemaan, kunkin kykynsä ja taitonsa mukaan.”

Minussa rukoillaan.


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä