14.6.2018Teksti Pekka Maaranen

Päivien kimallus

k-18-2018-10-pekkamaarasenkuva

”Sydän, se on vasemmalla puolella”, on sotamies Asumaniemen repliikki Väinö Linnan Tuntematon sotilas -romaanista. Hän lausuu sen juuri ennen kuolemaansa saatuaan luodin rintaansa. Tuo repliikki ja etenkin elokuvaversioiden mieleeni nostamat kuvat ovat pyörineet mielessäni.

Odottavan aika on pitkä. Näin sanotaan. Odotan kutsua sydänvaivojeni jatkotutkimuksiin ja/tai mahdolliseen operaatioon. Ihan sinne ”Isolle kirkolle” pitäisi kutsun käydä.

Viime päivien ja etenkin huonosti nukuttujen öiden kertomaa on se, miten vaikeaa onkaan sellaisten asioiden hyväksyminen, joiden muuttamiseen on täydellisen voimaton. Tämän tästä löytää itsensä sellaisesta ”toivotonna kättä kaksi, hioo hiiltä valkeaksi” ajattelusta. Mitään syytä tuollaiseen ei ole. Ajatukset vain tulevat, samoin kuin kieli hakeutuu lohjenneeseen hampaaseen. Tahtomatta. 

Olen aina ollut aamuvirkku, mutta nyt sairaalakutsua odotellessani, olen aamu aamun jälkeen katsellut auringon nousua ihan sen ensisarastuksesta täyteen loistoon asti ja mykistyneenä ihaillut, miten kätevästi Jumalalta käy uuden luominen. Noissa aamuhetkissä aistin myös kiitollisuutta, joka syntyy siitä, että törmätessäni omaan heikkouteeni näkemäni suuruuden edessä, pienuudesta, heikkoudesta ja syntisyydestäni tulee niin totta, että olen suureksi hämmästyksekseni ollut täysin voimaton sysäämään itseäni tuon kuvan ulkopuolelle. Olen jäänyt sen sisään osaksi sitä.

Ystävät soittelevat ja viestittelevät. Olen aina tiennyt, että ihmiselle suotu todellisten ystävien joukko on pieni, ja evankelistan elämässä todella pieni. Sillä ihminen, jonka työtä on vastata kysymyksiin, joihin ei osaa vastata, jonka työtä on puhua Jumalan antamin sanoin ja jonka työtä on moni muukin ihmiselle täysin mahdoton asia, ajautuu usein hyljätyn paikalle.

Minun elämäni pieni ystäväjoukko, eräänlainen ohjausryhmä, koostuu nyt ja on kaikkina aikoina koostunut sellaisista ihmisistä, jotka kykenevät pysymään paikallaan. He eivät ole paenneet tuottamaani vilua, nälkää, eivätkä edes välinpitämättömyyttäni. He ovat tyytyneet vähiin jääneisiin ilon hetkiin ja siihen heikkoon yhteyden pitoon, johon hyljätyn haavoja kantavana olen kyennyt.

Tämä jääräpäisyys on mahdollistanut sen, että minun on ollut mahdollista sekä ottaa vastaan rakkautta että rakastaa heitä niinkin vähäisillä välineillä, jotka minulla on ollut ja yhä on käytettävissäni.

Juuri heissä, joista monet ovat siirtyneet jo ajan rajan tuolle puolen, toteutuu selkeästi Raamatun ilmoitus rakkauden katoamattomuudesta. Pois nukkuneetkin ovat läsnä, he puhuvat, opettavat ja opastavat ja neuvovat yhä, ja näin tuottavat elämääni sitä hedelmää, joka pysyy, vaikka en tunnistaisi sisimmässäni muuta uutta kuin kyvyn itkeä.

Vahvin ankkuri näissä epävarmuuden päivissä on evankeliumin tuoma ilmoitus siitä, että elämässä suurinta ja tärkeintä on se, mikä tekee siitä iankaikkista. Ja tämä voima tulee kokonaisuudessaan minun ulkopuoleltani. Eikä se ole minun mitattavissani.

Runoilija Helvi Juvosen upeasti sanoittamana: ”Toukka taivalta tehden/poimussa elävän lehden/merkitystään vie.”


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä