16.1.2014Ville Blåfield

Pyhyydestä

Pyhä on kaiken maallisen yläpuolella olevaa, palvottavaa tai pelättävää, saarnaa sanakirja. Itse pidän enemmän sanan suomalaisesta juuresta: Pyhä on sukua pihalle

Ajatus on kai ollut, että molempien rajan takana on vieras, tuntematon. Oma pääni haluaa löytää sanaparille myös toisen yhteisen merkityksen: Pyhä ja piha tarkoittavat turvaa.

En ole kovin hengellinen ihminen. Tunteellinen sen sijaan olen, dramaattisuuteen asti. Tästä johtuen viihdyn näyttävissä, tiheätunnelmaisissa kirkoissa. Vietin syksyn Italian Firenzessä, jossa riitti hämäriä pyhättöjä koluttavaksi. Firenze on pieni kaupunki, jossa kaikki on kohtuuttoman suurta ja kaunista – kaupunki, jossa yökerho ja katolinen katedraali voivat olla seinänaapureita.

Renessanssin synnyinsijoilla myös kirkkotaide on hämmästyttävää, ylitse vyöryvää. Vääjäämättä käy niin, että viideskymmenes valtava Jeesus-motiivi tai järkyttävä Danten helvetin kuvaus lipuu ohi silmien.

Eräässä kirkossa pieni, kaupungin taideaarteisiin verrattuna varsin vaatimaton patsas sai minut kuitenkin pysähtymään. Kirkkokäytävän varteen polvenmitan ihmistä korkeammalle sijoitettu patsas katsoi kalkkisilla kasvoillaan minua suoraan silmiin, ja sai melkein kyyneliin. En herkistynyt patsaan kauneudesta vaan sen katseesta. Kuvanveistäjä oli ikuistanut kiveen niin armolliset, ymmärtävät silmät, että kaltaiseni kuolevainen meni ne nähdessään tolaltaan.

Jälkeenpäin ajattelin, että kohtaamiseni patsaan kanssa oli kokemus, jota joku toinen kuvailisi pyhäksi. Filosofi William James määritteli 1900-luvun alussa, että pyhyys on kokemus ihanteellisen voiman lempeästä vaikutuksesta, "äärettömän haltioitunut vapauden tunne”. Patsaan kasvoja katsoessani ajattelin, että jos joku on osannut hakata kiveen tuon armon, on se olemassa myös oikeassa elämässä, oikeiden ihmisten silmissä – meidän oikeiden ihmisten kesken (ymmärsin Firenzessä myös sen häkellyttävän, kauniin seikan, että kuvanveistäjät Leonardosta alkaen veistivät jumalten ja sankarten vartalot ja kasvot tavallisista kuolevaisista malleista).

Minulle pyhä ei siis ole maallisen yläpuolella olevaa ja pelättävää, vaan juuri toisin: meille kaikille mahdollista, suurta turvaa. Lupaus toistemme syvästä ymmärtämisestä.

Ryhdyn Sanan kolumnistiksi haparoivin ajatuksin. Arvaan, että minulla on enemmän sanottavaa ajankohtaisista kuin iankaikkisista aiheista. Ajatus armosta kuitenkin leikkaa näitä rajoja. On helppo nähdä sen puute vaikkapa yhteiskunnallisessa keskustelussamme. Ja toisaalta minulla on tämä kiveen hakattu viesti: Syvällä meissä ovat yhteys, ymmärrys ja armo. Syvällä tämä yhteisömme on pyhä.


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä