19.7.2018Sanat: Eija-Riitta Korhola

Vähän vinksalleen

Eija Riitta Korhola kolumni uusi Korholan toivoma kuvaOn kesä ja hengellisten kulutusjuhlien kulta-aika. Juuri olivat Suviseurat, Evankeliumijuhlat ja Vapaakirkon kesäjuhlat päällekkäin, ja viikkoa myöhemmin körtit ja uuspietistit juhlivat omilla tahoillaan. Nautin käydä kuuntelemassa erilaisia painotuksia eri kekkereissä. Minua on myös usein kiehtonut kiero kiusaus mennä ja puhua hengellisessä kokouksessa vähän vinksalleen, sillä lailla että kuulijakunta kävisi rauhattomaksi. Ei paljon mutta hieman.

Sanomani voisi olla täysin korrekti ja niin sanotusti raamatullinenkin, mutta painotus olisi kuulijakunnan hengellisten makuhermojen kannalta viisto ja siksi härnäävä. Siihen ei tarvittaisi mitään muuta kuin vaihtaa aavistuksenomaisesti kielipeliä. Helluntailaisten kokouksessa olisi mehukasta puhua niin kuin kunnon pohjalainen körtti, joka kehottaa kuulijaa olemaan ”siipiäs myören”, luulematta uskostaan liikoja: ” Ei meillä ole varmuutta eikä takuita. Mutta meillä on aavistus, toivo ja jotain hyvin epämääräistä, jota voisi ehkä uskoksikin nimittää. Ehkä sekin riittää.” Ja kyllähän me tiedämme, että se riittää, jos uskon synnyttäjä ja kohde on elävä Jumala.

Körttien kulmakarvoja nostattaisin muutamalla Paavalin itsevarmalla tokaisulla vaikkapa lainaamalla hänen Ateenan-puheensa loppua tai argumentointia Agrippan ja Festuksen kanssa. Evankelisille jättäisin kiusallakin mainitsematta sylkeä erittävät tunnussanat ”jo kasteessa” ja ”armo kirkastui” ja puhuisin ronskisti uskoon tulemisesta – kun se Apostolienkin teoissa mainitaan.

Totta puhuen, juuri tästä syystä rakastan Raamattua. Se on ihastuttava kirja, koska se vetää jatkuvasti maton jalkojemme alta. Ja Jeesus itse veteli mattoja kaksin käsin: hän kohtasi jokaisen yksilöllisesti emmekä voi johtaa hänen lähestymistavoistaan mitään kaavaa. Yhdelle hän sanoi yhtä, toiselle toista, jopa vastakkaista – koska elämä on aina henkilökohtaista, ja hän jos kuka, tietää sen.

Tästä syystä kristikunnan erilaiset äänenpainot myös riemastuttavat minua –  kunhan emme joudu kielemme vangeiksi. Silloin meistä tulee toistemme sanamuotojen väsyneitä vahtijoita ja ohitamme olennaisen, Kristuksen elävän sanan. Mutta oikein ymmärrettynä kaikki sanamuodot kertovat siitä valtavasta rikkaudesta, jonka evankeliumi kätkee sisäänsä.

Lopultahan kaikki herätysliikkeet, kirkot, kirkkokunnat ja kuppikunnat ovat vain rakennustelineitä ja siinä mielessä tilapäisiä. On aika sattumanvaraista, mihin niistä olen päätynyt palvelemaan. Varsinainen rakennus on Kristuksen näkymätön kirkko, ja siihen kuuluu jokainen hänen nimeään tunnustava.

C.S. Lewisin kuuluisimmassa teoksessa Paholaisen kirjeopisto kokenut helvetin piirisihteeri opastaa tehtäviinsä nuorempaa kiusaajaa, jonka tavoite on saattaa nuori vastakääntynyt kristitty mies pois uskon tieltä. Paholainen ohjeistaa vähäisempää virkaveljeään ottamaan aseekseen kirkon, jota hän pitää yhtenä parhaista liittolaisistaan. On näet varmaa, että vajavaisten ihmisten yhteisö tuottaa aina pettymyksen suhteessa odotuksiin. Mutta paholainen joutuu tarkentamaan: ”Älä käsitä väärin. En tarkoita kirkkoa siinä mielessä, kun näemme sen kokonaisuudessaan levittäytyneenä halki ajan ja avaruuden, syvästi juurtuneena ikuisuuteen, kauhistuttavana kuin valtava armeija lippuineen ja tunnuksineen. Myönnän, että tällainen näky saa rohkeimmatkin kiusaajamme epäröimään. Onneksi se on kuitenkin ihmissilmien näkymättömissä.”

Uskon silmillä sen voi kuitenkin nähdä. Ja iloita. 


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä