21.9.2018 Sanat Minna Rönkkö

Kolumni


Humala, Jumala ja taivas

Minna

 

Menin Terhokodin toiminnan 30-vuotisjuhlakonserttiin. Ilta oli tunteikas. Mieleeni tuli kaksi ystävääni, jotka ovat kuolleet kyseisessä saattohoitokodissa. Vieläkään en ole varma, miten Terhokotiin ajetaan, vaikka olen monta kertaa käynyt siellä. Jotenkin ajomatka meni aina niin tunnetiloissa, ettei reitti taltioitunut pikkuaivoja pidemmälle. Terhokoti sijaitsee toisessa todellisuudessa, siellä missä arkielämä unohtuu, missä jokaisella sanalla ja katseella on erityistä painoarvoa. Missä elämällä on enemmän arvoa.

 

Muistan kun ystäväni näytti, mitä oli pakannut reppuunsa Terhokotiin. Repussa oli hautaustoimistosta ostettu pellavamekko, joka puettaisiin arkkuun, ja valokuvakirjat, jotka ystävä oli tehnyt muistoksi tyttärilleen. He löytäisivät ne sitten, kun häntä ei enää olisi. Muisteltiin, että ihan niin kuin aikoinaan synnytyslaitokselle mentäessä oli reppu valmiina pakattuna! Nyt hänen reppunsa oli valmiina toisenlaista H-hetkeä varten, kun pitäisi lähteä niin, ettei enää tule takaisin. 

 

Konsertissa Mikko Kuustoselta kysyttiin, mitä hän ajattelee kuoleman jälkeisestä olotilasta. Mikko vastasi että häntä ahdistavat monet taivasvisiot kuten harput ja kullatut kadut. Hänen taivaassaan ei ole sellaista. Ellei sitten harppu ole bluesharppu.

 

Niinhän se taitaa olla, kuvittelemme taivaan sellaiseksi kuin haluamme, tai sellaiseksi, mistä meillä on täällä puute. Puutteessa ja köyhyydessä eläneille esi-isille taivas oli paikka, jossa ei tunneta kipua eikä nälkää, jossa köyhäkin saa tepastella yltäkylläisyydessä kullattuja katuja pitkin eikä tarvitse lampsia kosteilla soilla pieksut märkinä. Jollekin taivas on seitsemänkymmentäkaksi neitsyttä per nuppi. Käsittääkseni sellainen taivas luvataan uskonsodissa kuolleille. Että kun täällä ensin itsemurhapommitat siviilejä, saat taivaassa palkkioksi neitsyitä. On kyllä jotenkin vaikeasti ymmärrettävissä oleva taivaskäsitys tämä.

 

Muuttaako ilmastonmuutos taivasta, onko puhdas, tuhoutumaton luonto tulevaisuuden taivas? Paikka, jossa linnut laulavat ja vesi on kirkasta, jossa on perhosia ja kukkaniittyjä, eikä roskan roskaa missään. 

 

Kun opiskelin suntioksi, tunnilla tulivat puheeksi erilaiset taivaskäsitykset. Aiheutin luokassa jonkinasteisen kohahduksen esittämällä oman monologini aiheesta. Tai oikeastaan en esittänyt näkemystä siitä, millaista taivaassa on, vaan siitä, miksi Jeppe juo.

 

Olin ihmetellyt ihmisluonnon halua päihtymiseen, että mistä kumpuaa halu humaltua tai saada tavalla tai toisella pää sekaisin. Sehän ei ole mitenkään meidän keksintömme, vaan aina ja kaikkialla ihmiset ovat halunneet päihtyä. Keinoja on ollut monia, ja ihminen kekseliäs. Että mistä se johtuu? 

 

Omassa, ei-tieteellisessä pähkäilyissäni olin päätynyt siihen, että kyseessä on ihmisen halu päästä taivaaseen. Nousuhumala vastaa taivasta. Ei ole nälkä, ei ole kipua, velat ovat saatavia, kaikki tykkäävät, pystyn mihin vain. Pohdintani oli ehkä ajattelematonta, kun osa porukasta oli raitistuneita alkoholisteja. Yksi kaveri sitten lopettikin opinnot ja katosi takaisin Kallion alamaailmaan. Toivottavasti minun humalataivasvertaukseni ei innoittanut häntä palaamaan entiseen elämäntapaan. Humalan ja Jumalan erottaa vain yksi kirjan. Jos humalasta tulee jumala, tutuksi tulee taivaan sijaan helvetti. 

 

Jumala loi ihmiselle mielikuvituksen. Sen seurauksena voimme kuvitella erilaisia taivaita. Jeesus ei juurikaan puhu siitä, millaista taivaassa on. Ehkä syynä on se, että mielikuvituksemme on kuitenkin rajallinen ymmärtämään sellaista, mistä ei voi olla kokemusta. Ehkäpä ei ole oleellista, ovatko kadut kultaisia ja onko harppuja, vaan tärkein asia taivaassa on Jumalan lähelle pääseminen. Taivaassa pääsemme Jumalan luo. Turvaan, hyvyyteen ja kirkkauteen. Perille.