30.8.2018 Kaarlo Kalliala Kolumni

Kolumni

Kaiken ja kaikkien puolesta

Kaarlo Kallaila
Kirjoittaja on Turun hiippakunnan piispa.

Tein äsken jumalanpalveluksen esirukouksesta uuden löydön. Rukoilimme kirkkomme
käsikirjan mukaisesti: ”Siunaa kaikkia, jotka asuvat tässä maassa ja tahtovat rakentaa
sitä työllään.”


Olen liittynyt samoihin sanoihin lukuisia kertoja ennenkin, mutta vasta nyt huomasin
yhteyden Topeliuksen Maamme-kirjan klassiseen muotoiluun. ”Kaikki, jotka tunnusta-
vat tämän maan isänmaakseen ja rakastavat tätä sellaisena – kaikki, jotka tottelevat
tämän maan lakia ja tekevät työtä tämän hyväksi – ovat yksi kansa.”

Samansointisuus ei yllätä. Yleisen kansalaiskasvatuksen vanha tavoite tehdä sovussa
yhteistä työtä erilaisten kesken on olennaisesti sama kuin se, mitä kirkkomme haluaa
edistää. Siunausta ei pyydetä vain omille eikä pelkästään kristityille, vaan kaikki tässä
maassa halutaan mukaan ”sovitettuun erilaisuuteen”.

Joku voi tietenkin irvistellä, ettei rukous ole järin kattava. Sen voi tulkita sulkevan ulos
työttömät, lapset, nuoret ja vanhukset kotimaassa ja maailmalla kaikki muutkin ihmiset.
Esirukouksia eivät kyllä yleensä vaivaa poisjätöt ja lyhyys, vaan pikemminkin – sinänsä
perusteltu – halu mainita aivan kaikki.

Kuinka ollakaan, toinen äskeinen kokemus tai mieleenjuolahdus olikin kuulostella esi-
rukousta eräänlaisena litaniana. Arkisena ilmaisunahan ”loputon litania” viittaa sanarun-
sauteen, joka ylittää keskittymiskyvyn ja tukkii niin kuulon kuin mielenkin.

Litaniarukouksessa kaikenkattavuus ei kuitenkaan uuvuta, vaan tekee yhteenkuuluvuu-
den kaiken ja kaikkien kanssa eläväksi. Kun pitkäperjantaina urut ovat hiljaa, esirukouk-
sena usein lauletaan litania. Siinä rukoillaan koko maailman puolesta ja kaikkien Juma-
lan apua tarvitsevien puolesta. Se todellistaa sen, millainen elämänmuoto kristillinen
usko on. Juuri sellaista vääjäämättä osallistavaa esirukousta me muulloinkin kaipaamme.

Sanoitukseltaan mikä tahansa esirukous on ahtaalla kahden välissä, ajanmukaisuuden
ja ikiaikaisuuden. Jumalaa ei puhutella konsultaation kielellä, eikä rukouksissa käytetä
sanoja resilienssi tai toimijuus. Rukouksen kieli heijastaa välittömämpää kokemusmaail-
maa. Se suosii ilmaisuja, jotka nousevat käsin tekemisestä, kosketeltavuudesta ja lähei-
syydestä.

Sellaista elämä oli ennen enemmän. Modernia arkea saatetaan nyt yrittää kääntää arkaai-
sempaan tyylilajiin sen verran väkisin, että rukoilija alkaa miettiä joutavia. Keitä vaikka-
pa ovat ne usein mainitut henkilöt, ”joiden tehtävänä on ostaa ja myydä”? Osto- ja myyn-
tiliikkeiden väkeä? Pörssimeklareita? Ilmeisesti kuitenkin keitä vain, jotka ovat töissä
liike-elämän ja kaupan alalla.

Anna-Maija Raittila suomensi 1970-luvulla Adriana Zarrin hurjan runo- tai rukouskirjan Ru-
koileminen on niitty. Sen esipuheen mukaan liturginen rukous on rakennettava niin, ”että
kaikki voivat yhtyä siihen ja ymmärtää sen: sen on oltava tarkoituksenmukainen ja selkeä,
standardimittaa, joka ottaa huomioon kenen tahansa sisäisen maailman ja kattaa sen”.

Tämän todettuaan Zarri jatkaa: ”Mutta syvempi rukous on sellaista, jossa mielettömyys
peittää alastomuuden; ja tyhjyyden yli, joka yhtäkkiä on sisällämme kuin luola, levittäytyy
hajanaisten puheiden, hullujen ja sanomattomien sanojen valitus – joita on mahdollista
sanoa vain Sinulle.”

Sellaisia ovat ne esirukoukset, joita me sinkoamme Jumalaan kesken kaiken, keskeltä
työtä ja keskellä yötä. Niissä ei sanamuodoilla eikä traditioillakaan ole väliä. Kunhan huu-
damme kaikkien rakkaittemme puolesta.