31.8.2018 Sakari Timonen

Kolumnit


Veljen arkulla


Sakari Timonen
Sakari Timonen


Älkää itkekö! Ei hän ole kuollut, hän nukkuu. (Luuk. 8:52)

Nämä sanat tulivat mieleeni katsoessani arkussa makaavaa veljeäni. Hän näytti nukkuvan, ja jotenkin odotin hänen avaavan silmänsä, nousevan istumaan ja ärähtävän: "Mitä siihen tulit illistelemään, taasko se höyryäminen alkoi?"

Näin hän sanoi viimeksi tavatessamme alle viikko ennen hänen kuolemaansa. Sairaudet olivat tehneet hänestä vähän äreän, eikä hän halunnut minun puhuvan hoivakodin henkilökunnalle optikolla käynnistä, vaan halusi hoitaa asian itse. Kova lukumies tarvitsi uudet silmälasit, mutta se asia ei pikkuveljelle kuulunut.

Sellainen hän oli, minun isoveljeni. Sisukas mies, joka olisi päässyt armeijassakin helpolla, jos olisi vedonnut toisen silmänsä näköhermon synnynnäiseen vikaan. Hän ei kuitenkaan halunnut mitään erivapauksia, vaan halusi ja pääsi sissiradistiksi. Kirjojen lukija ja keräilijä, nikkaroija, lahjakas valokuvaaja ja harrastajamaalari, joka ei tehnyt osaamisestaan numeroa. Huumorintajuinen kaveri, jonka tiesin äreänä sairaanakin laskevan leikkiä. Yhdessä kasvaminen sai meidät ymmärtämään toisiamme puolesta sanasta, eikä aina tarvittu sitäkään.

Hän ei ollut mikään merkkimies, eikä hänen poismenostaan kirjoitettu lehdissä. Minulle hän oli ja on aina oleva merkkimies. Rasavillistä pikkupojasta kasvoi rento nuorukainen ja arjessa huumoria viljelevä aikamies ja perheenisä. Lapsena hän meni vanhemman oikeudella edellä, ja minä osasin varoa samoja tilanteita, joista hän sai otsaansa kuhmun.

Arkun äärellä mielessäni vilisi tapahtumia yhteisestä lapsuudesta ja nuoruudesta. Aikuisina elimme omaa elämäämme joskus maantieteellisesti kaukana toisistamme, mutta henkinen yhteys säilyi aina. Se ei välttämättä ilmennyt edes puhelinsoittoina, jos ei ollut mitään erityistä asiaa. Riitti, että tiesi toisen olevan olemassa ja tarvittaessa apuna ja puolustajana.

Hän jätti ison aukon elämääni, veljen mentävän. Saa nähdä, milloin lakkaan ajattelemasta, että tämäpä asia pitää kertoa velimiehelle. Ehkä en milloinkaan, eikä ole tarpeenkaan. Vaikka hän on fyysisesti poissa, niin muistoissani hän elää aina. Hän liittyi siihen sukulaisten ja ystävien joukkoon, jotka väistyvät varjoon, mutta eivät katoa koskaan.

Päivä kun nousee, niin sammuvi tähti.
Ei se ijäks sammu, ken elämästä lähti.
Nuku tähti helmassa päivän. (Eino Leino)