Black Sabbath: 13

black-sabbath-13-1370285735 1.jpg-300x282

Vertigo

*****

Heavy metalin perustajien (oletettu) joutsenlaulu saatiin sitten vihdoinkin kesäkuussa ulos. Vaikka Black Sabbath on tehnyt levyjä koko historiansa ajan yhtyeen nimenkäyttöoikeuden omistavan kitaristi Tony Iommin ja vaihtuvien kokoonpanojen kanssa, on selvää että tämä on bändin uran odotetuin levy. Legendaarisen alkuperäisnelikon Osbourne–Iommi–Butler–Wardin muutamat comeback-kiertueet vuosien varrella ovat kasvattaneet fanien nälkää kuulla vielä jotain tuoretta iältään seitsemää vuosikymmentä lähestyviltä miehiltä.

Ei tästä sitten ihan alkuperäisnelikon levyä kuitenkaan tullut. Näyttävä pressitilaisuus, yhtyeen linjalle sopivasti mystisenä päivämääränä 11-11-11 ilmoitti originaalimiehistön tekevän uuden levyn tuottaja Rick Rubinin kanssa ja lähtevän massiiviselle maailmankiertueelle. Silloin kaikki näytti olevan kunnossa, mutta sittemmin rumpali Bill Wardin kanssa tuli sopimuksellisia ongelmia muun yhtyeen kanssa ja hän jäi pois kuvioista. Tällä levyllä soittaa rumpuja Rage Against The Machinen Brad Wilk ja parhaillaan käynnissä olevalla, Suomeenkin syksyllä saapuvalla kiertueella paukuttaaOzzy Osbournen soolobändin kantarumpali Tommy Clufetos.

On siis tyydyttävä siihen mitä on. Pääpointti on kuitenkin se, että Ozzy Osbourne on levyttänyt Black Sabbathin kanssa ensimmäisen kerran 35 vuoteen. Odotukset olivat fanien keskuudessa korkealla ja matalalla. Rockin historia on näyttänyt, että vastaavanlaiset levyt ovat usein puoliväkisin kyhättyjä, hengettömiä soundtrackeja tulevalle maailmankiertueelle, jolla yleisö odottaa vain vanhoja rakastettuja hittejä. Niitä comebackin tehneet yhtyeet sitten soittavatkin ja laittavat settiin muodon vuoksi biisin, korkeintaan pari uudelta levyltä.

Black Sabbathin Ozzy-levyt ovat rockhistorian merkkipaaluja, joten tähän levyyn tarttui fanipoika hyvin jännittyneenä. Ja heti kärkeen on sanottava, että onneksi tekivät tämän. Miesten haastattelujen mukaan he halusivat jatkaa siitä, mihin 70-luvun lopulla jäivät. Siltä levy kuulostaakin, hyvässä mielessä. 13 on raskas, massiivinen, kiireetön ja linjakas levy. Lähes kaikki kappaleet ovat 7–8 minuuttisia järkäleitä, levyn kokonaiskeston jäädessä ”vain” vähän yli 50 minuuttiin, kaikki tämä kielii perinnetarkoituksellisuudesta.

Päällimmäisenä fanipoika analysoi Ozzy Osbournen laulun ja Tony Iommin kitarariffit, Sabbathin tunnetuimmat erityispiirteet. Kumpikin toimii. Ozzy on elänyt heilurimaista elämäntapaa aina vuoroin ryyppäämällä, narkkaamalla ja raitistumalla. En tiedä, voiko sitä laskea ihmeeksi, että miehen ääni on näin hyvässä terässä. Epävarmaa on sekin, onko studiossa käytetty autotunea (epävireisen laulun korjausohjelmaa). Miehen persoonallinen laulu kuitenkin kuulostaa sangen mainiolta, vahvalta. Riffimestari Iommi kuulostaa niin ikään itseltään, kitaraniskut välittävät vankkaa osaamista sävellyskynän luovalta puolelta. Sieltä täältä kuulee ”tää kohta on kuin siitä–ja–siitä–kappaleesta” -kaikuja, mutta näinhän sen pitää ollakin. Miltä muulta Black Sabbathin pitäisi kuulostaa ellei itseltään?

Brad Wilkin rummuttaminen on taitavaa ja hyvin sovitettua, mutta eittämättä Bill Wardin omintakeista työskentelyä on mahdoton täysin korvata. Geezer Butlerin basismi loistaa, hänen musikaalinen, svengaava kuljettelunsa on terässä ja voimassa. Levyn kappaleet ovat niin nautinnollisen tasokkaita, että sitä melkein toivoisi yhtyeen tekevän tavanomaisen promokiertueen eittämättä välttämättömän nostalgiasetin asemasta. Mutta pappojen kunto ei ole ihan kuin Springsteenillä joka vetää nelituntisia keikkoja. Kansa vaatii muutkin klassikot kuin Paranoidin.

Jos Black Sabbathia ei tunne, sitä voi helposti pitää pimeän puolen ruumiillistumana maan päällä. Tämä mielikuva on kuitenkin erheellinen. Ozzy Osbourne toivottelee konserteissa ja haastatteluissa ihmisille jatkuvasti Jumalan siunausta ja bändin miesten kauloissa roikkuvat massiiviset ristit ovat aina olleet oikein päin. Ja ainahan pitää muistaaMaster of Realitylta (1971) löytyvä biisi After Forever, jossa otetaan voimakkaasti kantaa kristinuskon puolesta. Tällä uudella levyllä on biisi God is Dead? – ja siinä pitää erityisesti huomioida otsikon perässä oleva kysymysmerkki.

Black Sabbath on yhtye, joka ei julista deistisiä totuuksia puoleen tai toiseen. Yhtyeen lyriikat ovat voimakkaan eksistentiaalisia, ihmisyyden eri puolia puntaroivia eivätkä toisaalta kaihda operointia vahvojen termien ja vertauskuvien kanssa. Lyriikoista vastaa enimmäkseen Geezer Bulter, Ozzyn ollessa apurina. Jumala, Saatana, kuolema, iankaikkisuus, taivas, helvetti, anteeksianto, katumus, alku ja loppu. Kaikkia näitä termejä löytyy miesten lyriikkapöydältä. Miehet tietävät lähestyvänsä iäisyyttä, keskiyön hetki on käsillä milloin vain. Tony Iommikin on jatkuvissa sytostaattihoidoissa imusolmukesyöpänsä vuoksi mutta onneksi pystyy ja haluaa vielä esiintyä käynnissä olevalla kiertueella. Nuoruuden pahistelu ja röyhkeys on muuttunut vakavuudeksi, jopa arvokkaaksi sellaiseksi.

Pitkäaikainen fani on huojentunut levyyn tutustuttuaan. 13 sisältää aitoa luovuutta, perinteikkyyttä ja taitoa. Hyviä, parhaimmillaan erinomaisia kappaleita ja mainioita yksilösuorituksia. Rockyhtyeiden tulisi aina olla enemmän kuin osiensa summia, seikka mikä ei todellakaan aina päde, mutta tämän levyn kohdalla kyllä. 3/4 maagisuudesta on tallella, sen viimeisen neljänneksenkin osuus on paikattu niin hyvin kuin mahdollista. Black Sabbath vm. 2013 on kuin komea vintage-mallinen, musta brittiläinen Rover, jonka yksi rengas on vaihdettu uudempaan Pirelliin. Ulkonäkö hieman muuttunut, mutta samalla lailla kulkee kuin ennenkin.

Ozzy, Tony ja Geezer viettäisivät varmasti mielenkiintoisen keskustelutuokion eksistentialisti Torsti Lehtisen kanssa, jota siteeraan lopuksi:

”Miksi elän? Onko elämälläni tarkoitus? Dostojevski nimitti tämänkaltaisia kysymyksiä kirotuiksi kysymyksiksi. Niitä ei voi lakata esittämästä, vaikka niihin ei löydä vastausta. Moni yrittää väistää ne väittämällä niitä naiiveiksi ja esiintymällä huolettomana elämäntaiteilijana, jota ne eivät liikuta. Mutta ennemmin tai myöhemmin jokainen pannaan ottamaan ne vakavasti. Koittaa keskiyön hetki, jolloin naamiot riisutaan.” (Torsti Lehtinen, Eksistentialismi)

God bless you, Black Sabbath.


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä