28.4.2016Teksti Mikko Saari

Ismo Alanko: Ismo Kullervo Alanko

ismoalangonlevy

*****

 ja

J. Karjalainen: Sinulle, Sofia

jkarjalaisenlevy

****

 

Suomirockin rakastetuimmat elävät lauluntekijät julkaisivat uutuuslevyt hyvin lähekkäin. Herroja ei tarvinne sen suuremmin esitellä. Heidän klassikkonsa soivat tauotta radiossa ja korvamatoina. Ne toimivat myös kaikkien tuntemina lausahduksina tahi meemeinä.

Ismo Alangon ja J. Karjalaisen luovuus on ollut aina ehtymätöntä. Kumpikaan ei ole kuopannut menneisyyttään. Kansa haluaa kuulla keikoilla elämänsä tunnussäveliä, mutta kumpikin on tuottanut myös uusia äänitteitä tasaiseen tahtiin. Tuotosten taso on pysynyt sangen tasaisena vuodesta toiseen. Nuoruuden into on luonnollisesti vaihtunut keski-iän kypsyyteen.

Monitahoiset lahjakkuutemme eivät ole määriteltävissä parin otsikon alle. Kuitenkin Ismon otsakurtut painuvat syvempään hänen eksistentialististen pohdintojensa takia. Jii taas on parantumaton romantikko, häpeilemätön nostalgiamies. 

Molemmat äänitteet ovat voimakkaasti soolotapauksia. Otsikkomiehet ovat tehneet itse jokaisen kappaleen sävellykset ja sanoitukset. Muotokuviot ovat samat myös sikäli, että heidän kanssaan soittavat tutut soittokumppanit. Orkesterit luovat yhtenevän soundin kummankin levyn tunnelmaan.

Jiin bändi soi luomummin. Välillä riffitellään jopa rollari-malliin, toisaalla helistellään tavalla joka on kovin tuttua kaikille Karjalais-faneille. Ismon sähköisempi bändi uskaltautuu välillä tutkimattomille alueille ja etsii jonkun oudomman säväyksen sieltä, toisen täältä.

Jiin levystä välittyy menneisyyttä vähintään kohtalaisesti haikailevan miehen kuva. Kauneutta ja hyvyyttä tuodaan esille usein varsin kansallisromanttisin mielikuvin, usein kasvien ja erityisesti kukkien muodossa, kuten taiteilijalla on ennenkin ollut hauskana tapana. Useassa biisissä myös lauletaan soittamisesta tai musiikista itsestään. Jiin kynätaituruus saa kuitenkin metatekstinsäkin toimimaan hyvin. Syvimmilläänkin mennään leikkisään tarinaan, jossa soitellaan hallelujaa yhdessä Tommy Ramone -vainaan kanssa.

Ismo Alanko taas olisi eittämättä esseisti tai luennoitseva filosofi, vailla turhia loppututkintomääreitä. Mies heittää kuulijan eteen lyriikkasivun, joka vie mennessään kuin kevättulva. Alangon kaaressa heiluva Wittgenstein-kuokka iskee syvälle elämäänsä tarkoitusta etsivän ihmispolon sieluun. Hän pysäyttää sinut tyystin.

On yhdentekevää, onko kappaleen kohdistus kuulijaan - vai ovatko sen rivit kuin kertojan sisään katsova monologi. Ismo käsittelee äärivakavin keinoin kuolemaa, Jumalaa, käyttäytymismetodeja, ihmissuhteita, vapautta ja vankeutta. Hän ei ymmärrä elämää, mutta rakastaa sitä. Lopulta kuitenkin jäämme yksin laulamaan Hoosiannaa. Stereoista työntyy esiin peili, joka pakottaa kuulijan katsomaan itseensä.

Taiteella on moninaiset tehtävät. On vavahduttavan ihanaa, kun syvät rivit saavat sinut pysähtymään, asettamaan elämäsi arvoja ja elementtejä puntariin. Toisaalta olisi tukahduttavaa elää ilman hetken irtiottoja, keveän kauniita tuulahduksia myönteisistä asioista ja haikeasta nostalgiasta.

Me tarvitsemme näitä kahta mestaria ja heidän musiikkiaan – tai vaihtoehtoisesti jotakuta muuta, ken tekemisen lahjoillaan avaa sielun solumme oikeista paikoista. Sinä päätät, mutta näille tekijämiehille kannattaa antaa mahdollisuus. 


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä