17.8.2015Teksti Mikko Saari

Janne Westerlund: Marshland

mikkoarvioi_jannesaarikivi

*****

Se tapahtui, kun kotoinen Plain Ride oli viime syksynä lämmittelemässä denveriläistä Wovenhandia, maailman kenties parasta bändiä. Kuulin silloin ensimmäisen kerran Janne Westerlundin karismaattista, vangitsevaa ja äärimmäisen tunteikasta ääntä.

Westerlund on näitä indie-musiikin puurtajia, kenen tuotoksia ei kuulla valtavirtakanavilla. Miestä on kuultu ensiksi mainitun pääbändinsä lisäksi mm. Circlen, Sweetheartin, Riitaojan ja Pharaoh Overlordin tuotoksilla.

Tämä Westerlundin toinen sooloalbumi vei muutaman kuuntelun jälkeen jalat alta. Äänite on käytännössä trubaduurityyppinen, mies & kielisoittimet -osastoa. Näennäisen yksinkertainen metodi on kuitenkin viety haastaville tasoille. Kappaleita kuljetellaan hämmentävän vaihtelevin tavoin, tunnelmien vaihdellessa keskenään mittavissa määrissä. Kuin hiven nuorempi, mutta silti rahiseva Dylan versioisi Nick Caven biisejä akustisesti.

Biisimateriaali haastaa kuuntelijaa, kuten jo avauskappale It Takes a Strong Jesus to Carry Me Home. Westerlundilla ei ole gospelmaneereja, vaan hän käsittelee Jeesuksen hahmoa heristelevän puntaroivasti. Nimikappaleessa kuullaan vain – I’m alive, helpless – eri tavoin 8 minuutin ajan, jännitteen ollessa kokoajan huima. Levyn päättävä, hyvin dylanmainen Love is the Point on jopa hempeä.  

Olen nähnyt tummanpuhuvien miesten (mm. J. Cash, A. Kela) vangitsevan kokonaisia suurhalleja äänen ja kitaran kanssa. Westerlund ei sitä tee, vaikka kykenisi, koska suuri yleisö tuskin hänen taidettaan löytää. Ehkäpä se on jopa hyvä asia. 

 


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä