Kris Kristofferson: Feeling Mortal

kristofferson

KK Records

***

Tunnustaudun suureksi Kris Kristofferson -faniksi. Miehen eponyymi esikoislevy (1970) on legendaarinen kiekko, jossa on oikeastaan pelkkiä klassikkoja. Me and Bobby McGee lienee niistä tutuin, etenkin Janis Joplinin hurjana versiona. Entäpä Sunday Mornin’ Coming Down ja Help Me Make It Through the Night? Tai oma ikisuosikknii, riipivä Casey’s Last Ride tai riemukkaan narratiivinen To Beat the Devil? Elviksen, Sinatran ja Michael Jacksoninkin versioima, ihastuttava For the Good Times? Mene jo levykauppaan, jos et omista!

76-vuotias veteraanilaulaja kävi viime vuoden lopulla konsertoimassa kolmella keikalla maassamme. Mies soitti koskettavat konsertit, joskin hänen kuntonsa oli flunssainen ja niistelevä. Raporttia niistä voi käydä katsomassa allaolevasta linkistä. Menin keikkaa edeltävällä viikolla levykauppaan aikomuksenani hankkia viimeisimmäksi levyksi luulemaani Closer to the Bonea. Yllätyksekseni samana päivänä oltiin kauppaan kiikutettu tämä uunituore Feeling Mortal -levy, josta minulla ei ollut mitään haisua. Kummatkin lähtivät mukaan. 

Feeling Mortal päättää levytrilogian, joka alkoi This Old Roadilla (2006), jatkuen siis Closer to the Bonella (2009). Kristofferson ei toista kollegansa ja ystävänsä Johnny Cashin kaavaa; Cashin viimeiset levyt, nk. American-levytykset olivat erittäin riisuttuja, pitkälti mies & kitara -tyyppisiä, tuottaja Rick Rubinin vision mukaan. Kristoffersonin levysarja on tehty taas kevyen letkeän americana-bändisoitannan siivittämänä tuottaja Don Wasin johdolla. Kevyt ja sinänsä aivan taidokas soittokuljenta ei vie mielenkiintoa pois itse laulajasta hetkeksikään. En ole osannut päättää, onko se levyn heikkous vai vahvuus. 

Trilogian viimeisen osan sopisi aina olevan tasokas ja dramaattinen huipennus. Sitä Feeling Mortal on, mutta hieman erikoisella tavalla. Kris on iäkäs ja hänen äänensä ei enää luonnollisestikaan saavuta samoja sfäärejä kuin ennen. Tietty karisma ja osaavuus ovat kyllä tallella. Vaan aina vähän väliä levyltä kuuluu se sama mies, jolla oli Finlandia-talon lavalla flunssa. Heikko Krisin laulanta ei tällä levyllä ole, mutta kovin realistinen, ikäisensä miehen oloinen. 

Ikä ja realismi näkyvät myös levyn otsikossa ja kuuluvat sen aloittavassa nimikkobiisissä. Kuolevaiselta tuntuu, mutta mies on tehnyt tilit selviksi niin menneisyytensä kanssa kuin Kaikkivaltiaankin. ”God almighty, here I am.” Särmää sanoituksistaan edelleenkin löytyy, kuten kappaleesta You Don’t Tell Me What to Do. On ajanhukkaa koittaa kääntää tämän miehen päätä, vaikka itsevarmuus olisikin välillä hakusessa.  

Levy päättyy pysäyttävällä (sic) tavalla. Melankolinen Ramblin’ Jack kertoo koskettavaa tarinaa laulajan ystävästä, jolla meni aika lujaa mutta joka ei katunut mitään eikä peljännyt sitä, mihin olisi menossa. Kris aloittaa kappaleen viime hetkillä jo tutuksi tulleen kertosäkeen, mutta keskeyttää sen sitten äkisti. Levy loppuu, cd ei enää pyöri. Ensimmäinen kuuntelukerta häkellytti, seuraavat vain koskettivat. Tehokeino, jollaista en juuri ole kuullut käytettävän.  

 

Raporttini vaatimattomine kuvineen Kris Kristoffersonin Finlandia-talon konsertista (ja temattisessa yhteydessä Anssi Kelaa siinä sivussa):

http://uskotoivorakkaus.fi/saari-taivas-ja-tahdet/kela-ja-kristofferson-miehet-mustissa


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä