Wovenhand: The Laughing Stalk

laughing-stalk

Sounds Familyre Records

****

Ensimmäisten kuuntelujen aikana tunsin oloni jopa hieman pettyneeksi. Ihmisnero David Eugene Edwardsin varmaotteisin käsin luotsaama Wovenhand (tarkoittaa suomeksi yhteen liitettyjä, rukoilevia käsiä) on muodostunut itselleni yhdeksi tärkeimmistä artisteista. Joskus olen jopa hauskan naivilla tavalla määritellyt sen maailman parhaimmaksi bändiks”. 

Bändi on aiemmilla mestariteoksillaan kuten Mosaic ja Consider The Birds asettanut aika kovat standardit itselleen. Heidän tyylinsä on täysin omanlaistaan tumman kohtalokasta americanaa, mielikuvia ja kertomuksia läntisestä maailmasta, jopa vanhatestamentillishenkisen ilmauksen keinoin. Perinteistä ammennetaan, mutta ei vain Hank Williamsin aarteiston, vaan myös urbaanin vaihtoehtorockin uumenista. Välillä kitarat ja muu äänimatto vyöryvät ääriraskaissa mitoissa. Sanavalinnat ovat yllättäviä, ja Jumalasta puhutaan väkevästi. Vaan evankelikaalinen osoittelu ja opetus on poissa. Edwards laukoo ja toteaa asioita, ilmaisee vertauskuvia toisen perään, kamppailee oman vajavuutensa kanssa sekä kertoo tarinoita dogmimaiseen tyyliinsä luihin ja ytimiin uppoavalla, tunteikkaalla äänellään. 

The Laughing Stalkin ensikuultavin ongelma oli kappalemateriaalin köykäinen taso verrattuna historiansa järkäleklassikoihin. Myös entistä sähkökitaraisempi yleisvetoisuus ihmetytti, entisiä viiltäväntummia ambientmaisia äänimaailmoja oli vähemmän. Mutta sitten, parin kuukauden kuuntelutauon jälkeen alkoi tapahtua. Levy alkoi kasvaa omanlaisekseen lohkareeksi, kuin monimuotoinen mutta samaa kiveä oleva, keskellä autiota preeriaa sijaitseva huomiotaherättävä murikka, johon pakanan on paha kompastua.  

Kun Edwards hokee mantramaisesti kertosäettä äärijylhässä ja dramaattisessa King O King -biisissä, ei jää epäselväksi kenestä puhutaan primitiivisten huutojen kera. Kuin vanhan liiton vakuudeksi, selaa huudellaan taas nimikappaleen säkeistöjen väliin. Riimittely on välillä jopa hauskaa - vai mitä mieltä olet ”Abraham, Abraham, here I am, here I am” -lausahduksesta. 

Osaava rumpali Ordy Garrison on tällä levyllä enemmän puuhassa kuin aikaisemmin. The Laughing Stalk sisältää Wovenhandin nopeatempoisimpia biisejä, seikka mikä on joskus hyvästä mutta itseäni se hieman vierotti ensin. Esimerkiksi finaalikappale Glistening Blackin svengaava pasatus kulkee kuin höryveturin koliseva, mutta säännöllinen ratas. 

Loppujen lopuksi huojennus, kyllähän tämä sittenkin kasvoi oikein kelpo levyksi. Missä viipyy Euroopan kiertue, antakaa syy marssia Tikettiin tai ostaa halpalentolippu?


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä