12.4.2018Sanat Heli Karhumäki

Iloa ilosanoman kirkkoon

Heli Karhumäki 03 MV

Kirkossa istui muutama kymmen seurakuntalaista. Hiljaisina, kuten tapana on. Pappi kuulutti vakavin ilmein pienen lapsen nimen, minkä jälkeen yksinäinen viulu alkoi soida urkuparvelta surumielistä mollisävelmää. Soiton aikana hymytön suntio käveli sivupenkistä alttarin vierelle viemään lapselle omistetun enkelin sille varattuun paikkaan ja palasi sitten paikalleen seurakuntalaisiin katsomatta.

Muutaman viikon kuluttua kuuntelin radiojumalanpalvelusta samasta kirkosta. Pappi luki vakavalla äänellä pienen lapsen nimen, sitten kanttori soitti uruilla tavattoman hitaasti ja surumielisesti Maan korvessa kulkevi lapsosen tie. Papin äänen ja superhaikean musiikin yhdistelmä loi molemmilla kerroilla murheellisen tunnelman. Olivatko nämä pienokaiset kuolleet? Ei, heidät oli kastettu.

Näin iloton tunnelma leimaa vielä liian monia jumalanpalveluksia Suomessa. Oikeat sanat tulevat luetuiksi, mutta usein ilman minkäänlaista vaihtelua papin ilmeessä tai äänen sävyssä. Jopa jumalanpalveluksen iloisin asia, lapsen kaste, voidaan ilmoittaa tyrmistyttävän ankeasti, aivan kuin pappi ei käsittäisi omia sanojaan - että lapsi on liitetty Jeesuksen perhekuntaan ja saanut kaikki pelastuksen lahjat.

Nämä tuoreet kokemukset tulivat mieleen viime viikolla, kun media kertoi presidentti Niinistön ja puolison pojan ristiäisistä, ja hänen nimensä kuulutettiin Espoon tuomiokirkossa muiden kastettujen joukossa. Toivoin hartaasti, että median ja koko seurakunnan seuratessa hetkeä papin olemus ja valittu musiikki viestittäisivät iloa jokaisesta kastetusta.

Ankeaan kirkkoilmapiiriin meillä ei enää ole varaa. Kastettujen osuus lapsista oli viime vuonna 67 prosenttia, ja se on vähenemään päin. Pitkänäperjantaina synkkyys kuuluu asiaan, ei muulloin. Olen ollut joulukirkossa, jossa pappi ei hymyillyt sekuntiakaan. Jopa perhekirkoissa ilmapiiri tahtoo vajota lapsikuoroista ja lapsilähtöisestä saarnasta huolimatta enemmän vakavaksi kuin iloiseksi, jolleivät papit pidä tarkoin huolta siitä, miten asiansa ilmaisevat.

En odota virheettömiä messuja enkä väkinäistä hauskuutta, vaan valoisaa perusilmaisua puheessa ja musiikissa. Tiedän toki, että juhlava kirkkotila on omiaan jähmettämään ilmapiiriä, mutta sille ei saa antaa periksi. Suren ankeutta erityisesti silloin, kun kastetun lapsen perheenjäsenet mummoineen, kummeineen ja sisaruksineen tulevat kirkkoon kuulemaan kastettujen ilmoittamista, ehkä pitkästä aikaa, ja kohtaavatkin hautajaistunnelman. Ilo toisi uskottavuutta ilosanomalle. Sana harras kuvaa sydämen keskittymistä Jumalan puoleen, ja ilo, jos mikä, saa sen aikaan!

P.S. Kiitän teitä, hyvät lukijat, Sanan uudistunutta ilmettä koskevasta palautteesta. Olkaa edelleen rohkeasti yhteydessä. Ensi viikolla kerron syitä muutamiin sisältö- ja ulkoasumuutoksiin.

 


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä