8.3.2018Heli Karhumäki

Onko naisten pappeudella siunaus?

k-10-2018-3-pääkirjoitus”Aikanaan Jumala näyttää, että naispappeuden hyväksyminen oli virhe. Katsotaanpa vain, onko heidän työllään siunaus”.

Näin leukaili 1988 keväällä eräs opiskelijapiireissä vaikuttava pappi, joka uskoi naisten pappeuden romuttavan kirkon uskottavuuden. Ensimmäiset 94 naista oli muutamaa viikkoa aiemmin, 6. maaliskuuta, vihitty papeiksi, mutta tämä pappi kutsui heitä ”papittariksi”.

Voi miten jäätävältä se tuntui. Noin aikoina me seurakunta-aktiivit opiskelijat pohdimme kantaamme, sillä muutos oli rajumpi kuin tämän päivän nuoret voisivat edes uskoa. Tasa-arvokysymyksenä asia oli kaikille selvä naisten eduksi, mutta oliko Raamatun sana kuitenkin sitä vastaan? Sanoiko Raamattu papin virasta varsinaisesti mitään, kun kristikunta oli Raamatun syntyaikoina vasta pieni siemen ilman virallisia rakenteita? Näitä moni poloinen pohti ahdistuneena, koska pelkäsi, että väärä mielipide olisi raskauttava asia Jumalan edessä.

Viime viikonvaihteessa on kaikkialla Suomessa vietetty yhteisen pappeuden 30-vuotisjuhlia. Asenteiden muutos on ollut kirkon historiaa vasten nopea. Naisten pappeuden torjuu vain 5 prosenttia jäsenistä ja työntekijöistä, luottamushenkilöistä noin 9 prosenttia. Heistäkin osa vastustaa naisten pappeutta viiteryhmänsä vanavedessä vain hiljaisesti, koska ei halua loukata sanoillaan tai teoillaan. Osa vanhan virkakannan papeistakin kohtelee pappissisariaan asiallisesti, koska pitää pappiskutsumukseen vastaamista vain näille henkilökohtaisesti kuuluvana omatunnonkysymyksenä.

Jotkin järjestöt toimivat vielä vanhan virkakannan mukaan ja pitävät omia, vain miesten toimittamia messujaan. Kirkon virantäytöistä naisia väistävät papit ovat väistäneet itsensä jo lähes täysin ulos. Murroksen yksi rajapyykki oli 2006, kun piispainkokous kielsi sukupuolen mukaiset työvuorojärjestelyt seurakunnissa.

Näkyvä syrjintä on kirkossa kitketty jo vähiin, mutta hiljainen vastustus tuottaa kitkaa yhä monissa seurakunnissa sekä jäsenten että työntekijöiden kesken. Eräs naispappi sanoi, ettei pahinta ole reilu mielipiteen ilmaisu, vaan vihjailevat, halveksivat katseet ja selän takana tehtävä myyräntyö.

Mutta miten kävi sen siunauksen? Ovatko naiset pappeina tuoneet kirkkoon kaivattua naiseutta, äitiyttä ja sisaruutta?

En sanoisi noin. He ovat tuoneet enemmän, koko ihmisyytensä, joka ei määrity sukupuolen mukaan. Heidän DNA:ssaan on naiseuden perimä, mutta heidän merkityksensä ei rajoitu kaavamaisesti nähtyihin naisominaisuuksiin. Kirkkomme pappeina he ovat asiantuntijoita, kannanottajia, kehittäjiä, ihmisoikeustaistelijoita, julistajia ja johtajia. Kirkon elämä olisi paljon köyhempi ilman heitä. Miten paljon puuttuisi omankin elämäni tarinasta ilman heidän antamiaan eväitä!

Kirkkomme papeista on naisia jo lähes puolet, kirkkoherroista vasta joka viides, piispoista ei Irja Askolan jälkeen yhtäkään. Kirkkomme tarvitsee tasapuolista naisten ja miesten johtajuutta.

Edessä on Espoon piispanvaali. Tervetuloa, loistavat ehdokkaat.


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä