28.2.2013Teksti: Janne VillaKuvat: Istockphoto

Toiveikkaat itsekriitikot

siekkarit

Suuren paaston seuraavat viikot ovat itsetutkiskelun, katumuksen, mielenmuutoksen ja parannuksenteon aikaa.

Helsingin Sanomien päätoimittajaReetta Meriläinen ilmaisee kirkon kaksinaisen tehtävän teoksessa Näky suomalaisesta hyvästä. Kirkon tulisi avata toivottomien horisonttia. Kirkon ydinosaamisalueeseen kuuluu toisaalta myös ikävistä tosiasioista muistuttaminen.

”Kirkon pitäisi auttaa meitä häpeämään ja tuntemaan syyllisyyttä kurjasta käytöksestä, vääristä teoista, loukkauksista, juoruilusta, ahnehtimisesta, luottamuksen pettämisestä...

Kirkko on aina tiennyt pahuudesta ja synnistä kaiken oleellisen, sen pitäisi myös nyt auttaa meitä pääsemään kauemmaksi pahasta. Siksi kirkon täytyy tunnistaa tässä ajassa oleva paha, ne asiat, jotka erottavat ihmistä Jumalasta ja toisista ihmisistä.”

Valioksi luultu

Ensi pyhän epistola (Ef. 5) ilmaisee paastoajien kehitystehtävän: ”Pyrkikää saamaan selville, mikä on Herran mielen mukaista. Älkää osallistuko pimeyden töihin: ne eivät kanna hedelmää. Tuokaa ne päivänvaloon.”

Myös kristillisten yhteisöjen sisällä tapahtuneita pahoja tekoja on tuotu viime vuosina valoon. Varsinkaan niiden kohdalla ei ole syytä tehdä poikkeusta raamatullisesta säännöstä.

Mikään epätäydellisten ihmisten muodostama yhteisö ei ole koskaan täysin terve tai pyhä, koska me Lutherin luonnehtimat ”samanaikaisesti syntiset ja vanhurskaat” jäsenet tuomme niihin mukaan myös raadolliset piirteemme.

On utopistista odottaa, että jokin valiojoukko voisi muodostaa seurakunnan, missä mitään pahaa ei tapahdu. Rankimmat ylilyönnit ja vääryydet tapahtuvat yleensä yhteisöissä, joissa uskotellaan pyhityksen edenneen niin pitkälle, ettei enää olla osallisia samoista psyykkisistä ja sielullisista lainalaisuuksista kuin ”pahan maailman” lapset.

Varovaisuus voi herpaantua ja jokaisessa yhteisössä ehdottoman tarpeellinen (itse)kritiikki vaimentua, jos langetaan ylöspäin luulemaan, että lopullinen totuus – oikea usko ja elämäntapa – on hallussa juuri meikäläisillä. Itsekritiikitön yhteisö tarjoaa ylenpalttisesti pelitilaa pahimmille taipumuksillemme.

Tarve teeskennellä paljon itseään parempaa on kaksinaismoralismin muhevinta kasvualustaa.

Omertan aika

Realistinen uskonyhteisö ja paastoaja tarkkailee ja tarkistaa alati toimintamallejaan. Se ehkäisee jo ennalta ongelmia. Ja kun jotakin toisia ihmisiä syvästi loukkaavaa ja pahoinvointia tuottavaa tulee esiin, ongelmiin tartutaan.

Väärinkäytöksiä salaileva tai niihin puuttumista välttelevä vaikenemisen kulttuuri vaarantaa vakavasti minkä tahansa yhteisön hyvinvoinnin.

Käsite ”omerta” tarkoittaa Italiassa käyttäytymissäännöstöä, jonka mukaan rikosten silminnäkijöiden ja todistajien tulee vaieta tiedoistaan. Siksi mafian rikokset jäävät pitkälti selvittämättä.

Omerta tarkoittaa Sisiliassa myös miehekkyyttä. Mutta mikä voisi olla epämiehekkäämpää ja -naisellisempaa kuin vaieta vääryyksistä ja antaa toisten kärsimyksen jatkua?

Kristillisissä yhteisöissä omertan aika on ohi.


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä